Vatsa oli usein kipeä ja iltaisin itkin itseni uneen, kun olin 10-vuotias. Ikävöin äitiä ja isää. Ikävöin myös pienempiä sisaruksiani.
Vuotta vanhempi veljeni ja minä jouduimme kahdeksi vuodeksi eroon perheestä, kun isä lähti jatkamaan opintojaan eikä äiti pystynyt neljästä lapsesta huolehtimaan. Ensimmäisen vuoden olimme mummolassa ja toisen vuoden olin yksin isotädin luona. En ollut koskaan aiemmin käynyt tädin luona enkä tuntenut häntä.
Tästä ratkaisusta ei keskusteltu, vaan asia ilmoitettiin meille lapsille luonnollisena asiana. Lasten oikeudet eivät kyllä toteutuneet…ai niin…eihän niitä silloin vielä ollut. Silti olisi ollut kiva sanoa oma mielipiteensä.
Mummola oli tuttu paikka, mutta kaksi vuotta kaukana omasta perheestä tuntui kauhistuttavalta. Sekä mummo että isotäti olivat upeita ihmisiä ja olosuhteet hyvät. Koulu sujui ja harrastuksiakin oli. Läheiset kaverit kuitenkin puuttuivat ja kaipuu kotiin ei koskaan poistunut. Kahden vuoden kuluttua palasimme uuteen kotiin, uudelle paikkakunnalle. Yllätyin, kun vanhemmat ja pikkusisarukset tuntuivat vierailta. Ehkä olisikin ollut parempi, että olisin saanut jatkaa elämääni isotädin kanssa. Siellä olin ainoa lapsi ja sain kaiken huomion. Nyt minulle ei ollut aikaa.
Vuosikymmenten jälkeen muistelen noita vuosia yhtenä elämänkokemuksena, joka on tehnyt minusta juuri minut. Näin on hyvä.
Asta Juntunen
järjestöpäällikkö
Sininauhaliitto