Kovassa koukussa

Nalkkiin jääminen onnistuisi taatusti minultakin, kirjoittaa Toivo-lehden kolumnisti Ani Kellomäki.
JAA

Sain toimittajan työssäni viime vuoden aikana haastatella kahta rahapeliriippuvaista naista heidän pelaamiskokemuksistaan ja tiestään irti koukusta. Molempien pelaaminen oli alkanut pienillä panoksilla pelatuista kokeiluista kotona, harmittoman oloisesti keittiön pöydän äärellä.

Yksi haki porttia pois pitkän sairausloman tuomasta tylsyydestä ja öisin valvottavista kivuista. Toinen toivoi voivansa paikata hankalaksi kääntynyttä rahatilannettaan.

Yksi haki porttia pois pitkän sairausloman tuomasta tylsyydestä.

Naiset kuvailivat pelitapahtumia sumeana putkena, jossa tietoisuus ympäristöstä katosi kokonaan.

Koukun painuessa pidemmälle kurkkuun unohtuivat tavallisen elämän tarpeet, kuten syöminen, nukkuminen ja peseytyminen.

Pelisessio loppui vasta tilin ammottaessa tyhjyyttään.

Havahtumista seurasi valtava morkkis ja syvä häpeän tunne. Se sai salaamaan pelaamisen kaikilta läheisiltä, samalla kun suhteita ruostutti jatkuva vippaaminen ja lopulta varastaminen pelitarpeeseen.

Naisten pelikoukut kestivät vuosikymmeniä. Sessiot pelien äärellä olivat nurjaa vuoristorataa toivon, epätoivon ja valtavan itseinhon vieminä. Kumpikin kuvaili pelaamisensa kieroa logiikkaa, jonka älyttömyys ei lainkaan näyttäytynyt kuplassa istujalle itselleen: Oli täysi varmuus siitä, että tällä kertaa tulee se pelastava voitto, jolla ei ainoastaan kuitata kertyneitä velkoja, vaan päästään vielä kunniakkaasti plussallekin.

Oli täysi varmuus siitä, että tällä kertaa tulee se pelastava voitto.

Minua puhutteli naisten vilpittömyys, avoimuus ja irtikamppailemisen vaiheissa kertynyt syvä itsetuntemus. Päätös lopettaa ja rohkeus hakea apua löytyi vasta äärimmäisellä takaportilla, itsetuhoisen synkkyyden äärellä, mutta se löytyi kuitenkin. Molempien viestissä oli vakuuttavaa voimaa: pelaamisesta voi päästä eroon silloinkin, kun tulevaisuus tuntuu lupaavan pelkkää mustaa.

En kehtaisi väittää tietäväni rahtuakaan peliriippuvaisen tuskasta. Samalla tunnistan, että nalkkiin jääminen onnistuisi taatusti minultakin, niin kuin riittävällä harjoittelulla muiltakin.

Olen helposti koukuttuvaa sorttia.

Opiskeluaikoinani hakkasin tylsyyksissäni Tetristä niin, että päivän verran koko ympäristön katunäkymä asettui silmissäni limittäin aseteltavien kappaleiden muotoihin.

En uskalla edes ajatella, miltä tuntuisi liittää yhtälöön houkutteleva raha. En olisi koukun äärellä yhtään vieruskaveria vahvempi vastustamaan.

Jokaiselle koukkunsa kanssa tuskittelevalle toivon naisten voimaa luovuttaa, kun omat rahkeet eivät riitä. Apua löytyy, ja sen vastaanottaminen on suurta rohkeutta.

Ani Kellomäki, Toivo-lehden kolumnisti