Ohita valikko
Kaksi naista katsoo eteen ylös samaan suuntaan

Menetetty nuoruus

Olen tänään, kansallisena veteraanipäivänä, kiitollinen niille miehille ja naisille, jotka puolustivat maatamme. Olen kiitollinen myös niille, jotka 1940-luvun vaihteessa joutuivat sotaan hyvin nuorena. Heitä oli paljon eikä heistä puhuta sankareina, mutta heidän kokemuksena elää edelleen. 
JAA

Myös minun suvussani oli näitä naisia ja miehiä  ̶  oikeastaan tyttöjä ja poikia. Heidät lähetettiin sotaan 14 ̶ 15-vuotiaina, joskus jopa pakottamalla. He eivät ehkä edes ymmärtäneet, minne he lähtivät.

Kokemus jätti pysyvät jäljet. Ne näkyvät myös meissä.

Omat vanhempani eivät joutuneet sotaan, koska olivat liian nuoria. Äiti kutoi villasukkia sodassa oleville ja kulki talviaikaan valkoinen lakana mukanaan potkukelkalla.

Pommittajien saapuessa äitini oli lakanansa alla osa valkoista hankea.

Isäni hoiti 11-vuotiaana vuotta vanhemman veljensä kanssa kotitilaansa, koska vanhinkin veli oli lähetetty sotaan, vain 15-vuotiaana. Heidän isänsä oli kuollut juuri sodan edellä ja mummuni jäi kuuden lapsen yksinhuoltajaksi. Vanhin veli palasi pian sodasta, silmiään jatkuvasti räpsytellen ja pyörtyillen.

Myös anoppini oli 15-vuotiaana joutunut sotaan isänsä pakottamana nuorena lottana.

Anoppini kärsi lähes koko elämänsä sodan jättämistä henkisistä vaivoista ja häpeästä.

Muutamaa vuotta ennen kuolemaansa hän sai Lotta-työstään valtiovallan julkisen tunnustuksen, tammenlehvän, joka kuvaa urheutta.

Tunnustus oli tärkeä. Anoppi saapui lentokoneella Kajaanista, pyörätuolissa istuen nuorimman poikansa kanssa hakemaan kunniamerkin Tuusulan Lotta-museolle. Sen jälkeen häpeä hälveni hänen puheistaan.
Sirpa Pöllönen
projektipäällikkö, sote-muutostuki
Puh. 050 560 3851
sirpa.pollonen@sininauha.fi