Paljasjalkainen poika

Tyttärentyttäreni kysyi, että mitä mummo mietit? Elämä ei ole kaikille ihmisille oikeudenmukainen ja se tuntuu minusta pahalta, vastasin.
JAA

Eräänä perjantai-iltana olin matkalla mökille tyttäreni ja 5-vuotiaan tyttärentyttäreni kanssa. Pysähdyimme tuttuun tapaan matkan varrella huoltoasemalle kauppaan ja kahville.

Paikka on tyttärentyttäreni mielestä paras, koska siellä on kiva leikkipaikka. Perille päästyämme seurasin 5-vuotiaan leikkejä leikkipaikalla. Hauskaa piti reilut kymmenen lasta ja meteli oli sen mukainen. Eteeni tuli äkkiä 5-6-vuotias poika, otti kynän käteensä ja alkoi raivokkaasti piirtää kynällä kämmeneensä.

Pojan ilmeen perusteella näytti, että piirtäminen sattuu ja kovasti. Katse oli vihainen. Hetken päästä hän poistui, mutta tuli takaisin ja aloitti uudelleen. Kysyin, miksi hän piirtää käteensä, kun pöydällä oli tyhjiä papereitakin sitä varten.

Poika katsoi minua silmiin ja sanoi, että ei kynästä edes tule mitään. Katse tuntui jotenkin pyytävältä ja koskettavalta. Katsoin hänen likaisia käsiään ja vaatteitaan, joita ei oltu pesty varmasti moneen viikkoon.

Poika alkoi pukea päälleen likaista tuulitakkia ja housuja. Sukkia hänellä ei ollut lainkaan ja vetäessään kenkiään likaisiin ja hikisiin jalkoihinsa hän vaikutti purskahtavan itkuun.

Poika esitteli minulle kengän kerrallaan laittaessaan niitä jalkaansa. Kenkien kärjet olivat auki ja pohjat irti lähes kantapäähän asti. Nyökkäsin pojalle ymmärrykseni ja samalla mietin, miten noilla kengillä voi kävellä, saati sitten juosta.

Olisin halunnut mennä ostamaan pojalle kengät. Tunsin pahaa oloa ja avuttomuutta, en tiennyt mitä tehdä. Yritin vilkuilla pojan perään, että näkisin missä ovat hänen aikuisensa, mutta en nähnyt ketään.

Läheisessä pöydässä istui nuoria äitejä kahvilla, ehkä heistä joku oli tämän pojan äiti? Hetken ajattelin, että soitan sosiaalipäivystykseen ja teen lastensuojeluilmoituksen. Ilmoitan, että täällä on yksi pieni poika, jolla on paha olo ja hänen olemuksensa kertoo että hänen huolenpitonsa on pahasti laiminlyöty.

En tehnyt ilmoitusta.

Tunsin suurta avuttomuutta ja häpeää siitä, missä tämä poika elää. Köyhyyden häpeää, joka on tuttua minulle myös omasta lapsuudestani.

Tyttärentyttäreni kysyi, että mitä mummo mietit? Elämä ei ole kaikille ihmisille oikeudenmukainen ja se tuntuu minusta pahalta, vastasin. Tytär tuli kaupasta, joimme kahvit ja jatkoimme matkaa.

Pojan kohtaaminen pyörii edelleen mielessäni. Mitä voisin tehdä? Tämän pojan kohdalla en pysty tekemään mitään, koska en tiedä kuka hän oli ja mistä hän tuli.

Ehkä hän oli ohikulkumatkalla aikuisensa kanssa tai ehkä hänen kotinsa oli lähellä ja hän käy leikkipaikalla leikkimässä. Ehkä hänen vanhempansa ovat päihteiden käyttäjiä, jotka eivät pysty huolehtimaan pojastaan.

Minä voin vain rukoilla ja toivoa, että joku aikuinen pojan naapurissa, päiväkodissa tai esikoulussa huomaa hänet ja hänen tarpeensa.

Se, mitä me kaikki voimme tehdä näiden lasten vuoksi, on vaikuttaa siihen, että jokainen lapsi Suomessa saa elää lapsuuttaan ja hänellä on riittävän turvalliset ja huolehtivat aikuiset omassa elämässään. Siitä ei voi leikata eikä säästää.

Sirpa Pöllönen
työnohjaaja, opettaja, koordinaattori
Sininauhaliitto
sirpa.pollonen@sininauha.fi