Huumeiden kokeilu oli hauskaa, sitten tuli heroiini ja kadulla värjöttely

Vanhan liiton huumeiden käyttäjän mielestä herrasmiesnistit ovat kadonneet.
JAA

”Synnyin Vaasassa, mutta en ole oikeastaan mistään kotoisin. Faijan töiden perässä muutimme Valkeakoskelle, Italiaan ja Kemiöön.

Tulimme Helsinkiin, kun olin 10-vuotias.  1970 tutustuin oppikoulun kuudennella luokalla pariin luokalle jääneeseen kaveriin. He seisoivat aina Bio Bion* edessä Perunatorilla* myymässä hasista.”

Avointa käyttöä ja valistusiltoja

”Olin lukenut lehdistä hasiksesta ja päättänyt, että haluan kokeilla sitä. Vanhassa kirkkopuistossa koulun vieressä vedin näiden kavereiden kanssa elämäni ensimmäiset paukut, 15-vuotiaana.

Aloin oleskella iltaisin Bio Biolla. Olin ainoa lapsi eikä kotona ollut oikein mitään tekemistä. Yhtenä iltana pari gimmaa tarjosi savut. Se ei ollutkaan hasista vaan raakaoopiumia. Siitä tuli pumpulinen olo. Yöllä heräsin ja näin katon sijaan ylläni sinisen taivaan, missä paistoi aurinko. Se ei pelottanut minua.

Siihen aikaan huumepoliiseja oli vain kaksi, Ykä ja Vindie. Niiden käyttämät autotkin tiedettiin. Kerran seistiin Perunatorilla muutaman isomman kundin kanssa ja iso chilumi* kiersi. Ykä ja Vindie tulivat siihen ja sanoivat, että tutkitaanpas taskut. Isommat kundit vastasivat niille, että lähtekää menemään hyvän sään aikana. Ei ne voineet muuta kuin lähteä. Ne eivät saaneet siihen aikaan kovin helposti apuja muiltakaan poliiseilta.

Viranomaisilla oli huumeiltoja, joissa oli paneelikeskusteluja ja bändejä: Dave LindholmRiki Sorsan The Zoo, RemuTimo Kojo. Iltojen oli tarkoitus ehkäistä huumeidenkäyttöä, mutta osittain ne ehkä toimivat päinvastoin. Meitä kyllä peloteltiin: eteen tuotiin haastateltavaksi vanhoja veteraaneja, joilla oli käsivarret täynnä katkenneita neuloja. Aika harva tietää, että varmasti katkeamaton teräsneula kehitettiin vasta 1970-luvulla.”

Kauppa käy Kööpenhaminassa, mutta kadut ovat kylmät

”Pääsin opiskelemaan Hankeniin. Olin ainoa, jolla oli letti selkään saakka ja paikatut farkut. Muut kulkivat kraka kaulassa ja agenttisalkku kainalossa. Olisin vain voinut käydä kurssini ja olla välittämättä kenestäkään. Mutta olin siihen aikaan aika herkkä. Tunsin olevani väärässä paikassa.

Päätin lähteä Kristianiaan. Ensimmäisenä kesänä en poistunut sieltä ollenkaan. Siellä oli omat kaupat, sauna ja pesula ja kaikki. Mulla oli puukamiina, joka lämmitti kämppää. Tuntui kuin olisi palannut menneeseen aikaan.

Aloin myydä pilveä kaupungilla. Olin aika hyvä siinä, opin näkemään ostajat. Pari vuotta meni melko miellyttävästi. Muhun luotettiin pilvikauppiaana. Tunsin olevani vapaa.

Sitten tuli talvi. Oli tosi kylmää Tanskan oloissa sinä vuonna. Ainoa, millä kadulla pysyi lämpimänä, oli joko vetää viinaa tai heroiinia. Minusta tuli täysnarkki. Rupesin itsekin myymään heroiinia rahoittaakseni oman käyttöni ja hasis jäi vähemmälle. Oli mulla ihmissuhteitakin. Mutta kun veti kamaa, ei voinut olla varma oliko gimma kiinnostunut minusta vai siitä kamasta.”

Missä ovat herrasmiesnistit?

”Vuonna 1982 muutin Vaasaan. Siellä ei ollut opiaatteja, joten vaihdoin yhden addiktion toiseen ja join itseni joka päivä sammuksiin. Eräs tuttu houkutteli mut hakemaan hasista Kööpenhaminasta, mutta kun olin tulossa junalla Ruotsista Tanskaan, aloin hikoilla ja täristä. Tajusin, että olen todella riippuvainen heroiinista, että minulla oli ikävä sitä. Siitä eteenpäin käytin heroiinia muutamia kertoja vuodessa.

Salakuljetin heroiinia aika kauan Suomeen. Siinä sai suolisto kyytiä. Olen istunut linnassa yhteensä neljä vuotta. Viimeisimmästä tuomiosta on jo kohta 20 vuotta.

Vuonna 1985 muutin takaisin Helsinkiin, kun sanomalehdet kertoi Vaasasta löytyneen jälkiä heroiinista ja kaikki tiesivät, että minä olen syypää. Ihmiset alkoivat supattaa selän takana.

Kun elämässäni oli vaikeuksia ja tuli avioero, aloin käyttää heroiinia enemmän.

Viimeksi olen vetänyt 2002. Käyn kolme kertaa viikossa korvaushoitoklinikalla metadonihoidossa. Pilveä polttelen vieläkin. Koen olevani raitis, kun en käytä kovempia aineita. Kavereita on elossa enää aika vähän.

Pistää ihmetyttämään, että vaikka korvaushoitoklinikka on perustettu heroinisteille, niin alle puolet niistä ihmisistä on koskaan edes nähnyt heroiinia. Ne on alkaneet käyttää suoraan korvaushoitolääkkeitä ja tulevat sitten klinikalle, että saavat sen ilmaiseksi. Herrasmiesnistien määrä tuntuu olevan nykyään huomattavasti pienempi. Ennen oli selvää, että kaveria autetaan. Kööpenhaminassa luotettavimpia olivat huorakadun naiset.”

Sota huumeita vastaan

”Ihmiset, ja eläimetkin, ovat aina joka puolella maailmaa tunteneet tarvetta päihtyä. Eihän meillä olisi sellaisia reseptoreitakaan, jos ei olisi tarkoitus tietyissä tilanteissa päihtyä.

En usko, että lapsuudessani on mitään tiettyä syytä, miksi aloin käyttää huumeita. Aloitin käytön, koska se oli mielettömän hauskaa, ennen kuin sitten koin ensimmäiset kipeänä ja pennittömänä kadulla värjöttämiset. Se vaihe tuli vasta, kun oli koukussa.

Suurin osa kurjuudesta johtui mielestäni siitä, että huumeidenkäyttö oli rikollista, olimme koko ajan poliisien kynsissä ja usein kama oli huonoa. Noitavaino huumeiden käyttäjiä vastaan alkoi 70-luvulla. Yhtäkkiä niin lääkäreitä kuin käyttäjiä joutui linnaan.

Juttelin joskus poliisinkin kanssa siitä, että vielä pari sukupolvea aiemmin oli lääkärin ja potilaan välinen asia, jos ihminen oli morfinisti. Hän saattoi silti olla kunnioitetussa asemassa oleva ihminen. Mielestäni sota huumeita vastaan ei toimi, mutta en tiedä mikä on sitten oikea ratkaisu. Ei ainakaan rankaisu.”

Bio-Bio = elokuvateatteri Helsingissä, joka toimi Uudella ylioppilastalolla.
Perunatori = Bio-Bion aukio, nuorison kokoontumispaikka Uuden ylioppilastaloon luona, jossa myytiin hasista ja LSD:tä.
Chilumi, zilumi = savesta tai puusta tehty chillum-piippu, jolla poltettiin kannabista.

Ensimmäinen julkaisu huumeaallon nosteesta on kulttuuriteko

Lehtemme tapaamaa Maxia ei ole haastateltu tämän syksyn uutuuskirjaan Vanha liitto (SKS 2017), mutta hän voisi olla yksi sen haastatelluista, tosin nuorimmasta päästä. Vertaisarvioitu tiedekirja nostaa esiin ikääntyneiden käyttäjien ja ex-käyttäjien kokemuksia. He kaikki ovat aloittaneet huumeiden käytön 1960-70-lukujen huumeaallon nosteessa.
He ovat olleet myös 70-luvulla alkaneen huumekontrollin kohteita, joihin on suhtauduttu nurjasti eikä heitä ole kuunneltu heitä koskevissa päätöksissä. Kuten kirjan kirjoittajat muistuttavat, myös he ovat osa 100-vuotiasta Suomea.
Mallia ja aineita 60-luvun lopussa haettiin niin ulkomailta kuin sotaveteraaneilta, joita oli jäänyt huume-koukkuun rintamalla ja joita lääkärit lääkitsivät sodan jälkeenkin muun muassa oopiumilla.
Siellä (Vanhassa kirkkopuistossa)oli semmosia vanhempia ukkoja, jotka sodassa oli olleet, ne veti paljon sitä. Ne oli sillon nelikymppisiä. Niitä oli paljon, ne sai sitä ilmatteeks. En mä tiedä mistä ne sitä haki, mut ne sai ilmatteeks. Ei sitä paljoo mainostettu, muistelee kirjassa nimimerkki Jaakko.
Yllättävän monella haastatelluista oli koulukoti-tausta. Moni eli lähiössä. Haluttiin ottaa etäisyyttä kotien alkoholikulttuuriin ja saada jännitystä elämään. Monella oli yhteyksiä Tukholmaan ja Kööpenhaminaan.
Nykyperspektiivistä on kiinnostavaa lukea, miten huumausainekontrolli ja terveyshaitat ovat vaikuttaneet näiden nyt 50-60-vuotiaiden elämään ja mitä he ajattelevat omasta asemastaan yhteiskunnan marginaalissa. Nykyistä sekakäyttöä ja muuntohuumekulttuuria he pitävät kehnompina kuin 60- ja 70-lukujen Helsinkiä:
Se oli parempi ku nyt. Ei mun mielestä ollu tollasii saatanan örheltäjii, ei mun mielestä ollu ollenkaan. Se oli paljon rauhallisempaa aikaa.
Kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen on kulttuuriteko. Puolet haastateltavista on menehtynyt kirjan tekoprosessin aikana, joten paljon aikaa sille ei enää olisi ollut. Sen lukeminen on suositeltavaa kaikille huumepolitiikasta kiinnostuneille.

Pääkuva: Max on kadottanut kaikki valokuvansa elämän reissujen varrella, mutta tämän kuvan hänen ystävänsä oli löytänyt jokin aika sitten. Siinä Max on 16-vuotias.

Uusi toivo 4 / 2017, kuva: Satu Mustonen, mustavalkokuvat: Helsingin kaupunginmuseon arkisto, Matti Honkavaara
Kirjoittaja: Satu Mustonen