Pois palkintopalleilta

Minä olen tuo tyyppi tuolla eturivissä. Parikymppinen venymässä joogatunnilla pidemmälle kuin muut. Pälyilemässä näkeekö ope varmasti. Olenhan kaikkein notkein ja paras? Ilmiömäisen loistava?
JAA

 Minä olen tuokin, kolmikymppisenä maailmanmestaruuskisoissa, rivitanssimassa verenmaku suussa. On pakko voittaa! Hopea hävettää niin, että naama meinaa irrota. Seuraavalla kaudella harjoittelen rankani rikki.

Tuokin vielä olen, joka kurittaa itseään kauniimmaksi, notkeammaksi, laihemmaksi ja lihaksikkaammaksi. Peilissä jatkuvasti joku muu, ei tarpeeksi koskaan. Vääränlainen nainen.

Ja nyt olen tämä, nelikymppinen, makaamassa hierontapöydällä tai kasvohoidossa. Opettelemassa hyvän kosketuksen vastaanottamista. Asettuneena hoidettavaksi kaiken loputtoman hoitamisen, pätemisen ja pärjäämisen jälkeen. Nyrkkeilytreeneissä, lenkkipolulla tai sienimetsässä oman mielihyväni vuoksi. Itselleni riittävänä. Kokonaan omissa nahoissani.

Meni kaksikymmentä vuotta päästä näihin nahkoihin. Ymmärtää, ettei arvoani lasketa ulkoapäin. Ettei elämässä tarvitse nousta palkintopalleille. Että olen hyvä, riittävä ja tarpeeksi juuri näin, pinnistelemättä.

Kasvoin teini-ikäni kosteassa kodissa. Tunsin jääväni pullolle kakkoseksi, ja imin siitä ilmapiiristä itselleni vaatimuksen ansaita hyväksyntää ja rakkautta teoilla ja saavutuksilla. Ostaa olemassaoloni oikeutusta. Niinpä kaikkea tekemistäni ohjasi kantava periaate olla paras. Vain parashan olisi sellainen, jota voisi rakastaa.

Sellaisella yliyrittämisellä saa hämmästyttäviä tehoja irti, mutta se on myös vääjäämättä loppuun polttava olemisen tapa. Kannettu kehuvesi kun ei kaivossa pysy. Yhden palkintopallin jälkeen seuraava siintää horisontissa. Riittämisen on tultava sisältä.

Omien rajojeni löytäminen vaati yhden masennuksen ja yhden burnoutin, ja monta läheltä piti -tilannetta niiden jälkeenkin. Vähitellen, terapian, vertaistuen ja aiheeseen perusteellisesti perehtymisen myötä, alkoi puristus palleassa hellittää. Mitä enemmän ymmärsin, kuinka jatkuvilla pinnistelyilläni tiedostamattani paikkasin lapsuudessa sisälleni kasvanutta aukkoa, sitä paremmin aloin osata hoitaa itseäni terveemmälle tolalle.

Nykyisin tuo taju toimii niin, että elämän ollessa muuten stressaavaa tai täynnä kuormittavia elementtejä, panostan siihen, etten piiskaa itseäni äärimmäisyyksiin vapaa-ajalla. Keskityn olemaan ihan ok. Tavallisella tasolla. Mukavasti keskinkertainen. Välillä lipsuu hyvän puolelle, mutta se sallittakoon, jos ei jää pahasti päälle.

Uusi toivo 3 / 2017, Kuva: Riikka Katinkoski
Kirjoittaja: Ani Kellomäki