sininauha_logo

Erotarinat

Sininauhaliitto, A-klinikkasäätiön Päihdelinkki​ ja Miessakit keräsivät alkuvuodesta 2018 tarinoita eroista selviytymisestä. Vaikka päihteistä johtuvat erot ovat Suomessa yleisiä, niistä puhutaan edelleen hyvin vähän.

Lämmin kiitos rohkeille kirjoittajille, jotka kertoivat meille tarinansa!

Osa tarinoista löytyy myös videoina >>

***

Kaiken se kestää

Kun näin mieheni merikoulussa risat maihinnousukengät jalassa ajattelin, että tuota poikaa minä autan. Ja niin autoin kuusi vuotta. Ensin on hauskaa juhlia itsekin mukana, mutta sitten alkoholi muuttaa toisen persoonaa niin paljon, että se alkuperäinen ihminen, sielu jää sinne alle. Tuli mustasukkaisuutta ja väkivaltaa, itsetunto vietiin. Kaikki tämä tuli koettua. Olin menossa pohjoiseen sukujuhliin ja äitini oli ostanut minulle kauniin mekon. Kun tulin töistä kotiin, mieheni oli kynsisaksilla leikannut pienen pieneksi silpuksi koko mekon. Näitä juttuja oli niin paljon.

Kerran minut vietiin ambulanssilla päivystykseen. En muista siitä mitään, olin alasti ryöminyt vuokraisännän eteiseen ja kaatunut tajuttomana verilammikkoon. Kun heräsin, lääkäri sanoi minulle, että te tulette seuraavan kerran ruumissäkissä.

Minä sain apua turvakodista ja sen johtajalta. Minua ei päästetty puhelimeen kun tämä alkoholisoitunut sulhaseni soitti. Olin raskaana. Kun tajusin raskauteni kiitin ja itkin Taivaan isää, että hän piti kuitenkin minut näin vielä hengissä. Lähdin pois kaupungista ja vanhempani auttoivat. Sain ihanan tytön ja vannoin, että pidän hänestä hyvää huolta aina.

En ole koskaan pystynyt seurustelemaan. En pysty puhumaan tunteista. Jotenkin se sydän niin särkyi.

Nimimerkki Elämä on lahja

***

Rakkaus ei raitista

 

Tapasin parikymppisenä ravintolassa työskennellessäni hiukan ujon, mutta mukavan ja komean kolmekymppisen miehen. Olin jo hieman aikaisemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että mies piti terassilla istumisesta, muttei koskaan ollut selvästi päihtynyt tai käyttäytynyt häiritsevästi.

Suhteemme alkoi yhteisellä illanvietolla alkoholin merkeissä paikallisissa baareissa – tykkäsin itsekin käydä ulkona, kun viikonloput ja illat menivät yleensä töissä. Rakastuin tietysti päätä pahkaa, koska mies oli niin kiltti, mutta hyvin nopeasti kävi selväksi, että alkoholi kuului hänen elämäänsä lähes päivittäin tissutteluna ja runsaana viikonloppujuomisena – välillä myös arkenakin. Ajattelin aluksi, että hän on ollut vain niin pitkään yksin, mutta rauhoittuu kyllä kunhan minä vain rakastan tarpeeksi ja teen kaikkeni olemalla hyvä tyttöystävä ja myöhemmin myös avopuoliso.

En ymmärtänyt, miksi hän petti luottamukseni kerta toisensa jälkeen. Juomisten välillä elimme normaalia arkea. Minä kävin töissä, hän välillä pätkätöissä. Mies ei koskaan käynyt vieraissa tai käyttäytynyt väkivaltaisesti, mutta juomistaan hän ei kyennyt hallitsemaan kuin korkeintaan kuukauden ajan olemalla täysin ilman. Sen jälkeen tilanne räjähti käsiin kahta kauheammin. Minä itkin ja huusin, tunsin itseni riittämättömäksi ja huonoksi, koska hän teki minulle niin ja koin, ettei hän ollut minuun tyytyväinen.

Masennuin ja minulle tuli itsetuhoista käyttäytymistä. Myös oma alkoholinkäyttöni lisääntyi, koska jossain vaiheessa meillä oli mukavaa yhdessä enää silloin, kun molemmat olivat kännissä luvan kanssa. Mutta kun join itse liikaa, muutuin aggressiiviseksi ja tyytymättömyys parisuhteeseemme purkautui raivokohtauksina, itkuna, hengenahdistuksena ja jossain vaiheessa alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttönä.

Kävin usein lääkärissä masennuksen, unettomuuden, erilaisten kipujen ja ahdistuksen vuoksi. Jonkin verran tuli myös sairaslomia. Koko kehoni oli hirvittävässä stressi- ja jännitystilassa, kun pelkäsin, milloin mieheni juominen taas alkaa. Aloin syödä masennus- ja unilääkkeittä, että kestäisin jotenkin.

Ero kävi mielessä usein ja sitä yritinkin tämän kahden ja puolen vuoden aikana lähemmäs 20 kertaa. Sama kaava toistui aina: miehelläni alkoi eroamisen jälkeen viikosta kuukauteen kestävä raju ryyppyputki. Koin itse olevani syyllinen hänen juomiseensa ja pelkäsin hänen mielenterveytensä ja elämänsä puolesta.

Kohta olimme taas yhdessä. Vaihdoimme asuntoja ja yritimme aina aloittaa elämää uudestaan. Kävin terapiassa selvittämässä mielenterveydenongelmiani, vaikka paha olonihan johtui nimenomaan mieheni juomisesta ja siitä, ettei minulla ollut voimaa riuhtaista itseäni irti.

Mieheni kävi yhden mielisairaalaosastojakson läpi suhteemme aikana, kun hän joi itsensä alkoholipsykoosiin. Siitä huolimatta hän ei halunnut raitistua ja kielsi olevansa alkoholisti. Eräänä aamuna sanoin, että olin lopultakin saanut tarpeekseni. Hän pakkasi tavaransa ja lähti. Olimme toki yhteydessä noin kuukauden ajan eron jälkeen, mutta joka kerta kun kuulin hänen sammaltavan puheensa puhelimessa muistin, miksi minun on parempi olla yksin.

Tämän seurauksena kuitenkin alkoholisoiduin itse. En pitänyt samanlaisia ryyppyputkia kuin hän, mutta lähdin joka viikonloppu yksin ravintoloihin etsimään seuraa päästäkseni yli ja voivani todistaa itselleni, että kelpaan. Tissuttelin myös arkena työstressiin ja kotiaskareita tehdessäni. Krapulat alkoivat olla niin pahoja henkisesti ja fyysisesti, että kroppani alkoi pistää vastaan. Tajusin sen, etten kyennyt enää kovinkaan usein käsittelemään negatiivisia tunteita ilman alkoholia.

Onneksi kuitenkin uskaltauduin AA-kerhon ovista sisään ja tajusin, että alkoholismi on tunne-elämän sairaus. AA:ssa tunsin yhteenkuuluvuudentunnetta muiden kanssa ja tapasin paljon naisia, joilla oli samanlainen tarina kuin itselläni. Minun ei onneksi vain tarvinnut juoda 10 tai 15 vuotta tajutakseni tämä tosiasia – otin 12 askeleen ohjelman ja uudet ystävät elämääni 23-vuotiaana. Tällä hetkellä olen työelämästä tauolla opiskelujen takia – mutta opiskelen kutsumusammattiini sosiaalialalle. Koen, että voin kääntää voimavarakseni ja vahvuudekseni oman selviytymistarinani ja toivon mukaan auttaa muita vastaavassa tilanteessa olevia tulevaisuudessa, kun olen itse tarpeeksi toipunut.

Nimimerkki Ansku

***

Meidän maailma

Meidän tarinamme alkoi psykiatriselta osastolta, mies oli siellä itsetuhoisuuden ja vaikean eron vuoksi, itse olin siellä kriisin aiheuttaman unettomuuden vuoksi. Vaikeuksia meille tuli jo heti alkuun. Miehelle lapseni olivat ongelma aluksi koska ei itse lapsia saanut. Ongelmia hän pakeni juomalla. Muutimme kuitenkin kaupunkiin yhdessä. Alkoholista oli tullut osa elämäämme, joimme lähes joka toinen päivä.

Juomisesta tuli ongelma ja kuvaan astui myös perheväkivalta. Jostain syystä annoin kaiken aina anteeksi, ehkä siksi, että mies oli ihana selvin päin. Rahat eivät riittäneet ruokaan, mutta juomiseen kyllä. Loputon velkakierre alkoi. Alkoholi ja väkivalta hallitsivat elämäämme.

Useista eroyrityksistä huolimatta mies sai aina pääni kääntymään. Kunnes lopulta me molemmat heräsimme todellisuuteen ja tajusimme vain satuttavamme toisiamme ja avioero on ainoa mahdollisuus. Erosta selviäminen oli erityisen vaikeaa, koska olin samaisella viikolla saanut suru-uutisen ystäväni pois menosta. Itse olin henkisesti todella loppu, jolloin ei muu auttanut kuin hakea ammattiapua. Olisin enemmän kaivannut läheisteni apua ja ymmärrystä.

Nimimerkki Sohvitus

***

Tulin jätetyksi

Tapasimme 2003 kun olin juuri palannut pitkältä ulkomaan työkomennukselta. Aluksi hän halusi esittää vaikeasti tavoiteltavaa ja soitti vain suojatusta puhelinnumerosta. Tapaamiset tiivistyivät ja ajoittain hän tuli humalassa, joskus selvinpäin. Pikkuhiljaa hän asui luonani, mutta hänellä oli myös hyvin pitkään omakin vuokra-asunto.

Alkoholi näytteli suhteellisen vahvaa roolia jo suhteen alussa. Noin pari kuukautta tapaamisesta tuli minun tietooni ensimmäinen hoitoonohjaus työnantajan puolelta. Ryypyn hirttäessä kiinni ja siihen liittyvään pieneen riitelyyn alkoi ilmaantua katoamisia, jotka kestivät yhdestä yöstä jopa kolmeen viikkoon. Hän vain yksinkertaisesti katosi. Puhelin kiinni ja kukaan ei tiennyt missä mies on. Yleensä matkat / katoamiset tapahtuivat ulkomaille. Paluuta seurasi sama kaava. Mies soitti ensiksi parhaalle ystävälleen ja tiedusteli olemmeko minä ja hänen äitinsä vielä elossa ja onko kotiin tulemista.

Reissujen jälkeen hän aina lupasi, ettei enää juo eikä katoa. Tätä toistui noin 3 kk välein. Minä yritin kaikki ne konstit, joita läheinen tuossa tilanteessa tekee. Te tulkitsette sen ehkä läheisriippuvuudeksi, mutta minä mietin, että missä kulkee läheisriippuvuuden ja luonnollisen toisesta välittämisen raja. Milloin välittäminen ja lähimmäisen rakkaus muuttuu riippuvuudeksi?

Pohdin ajoittain eroa koska alkoholin huuruinen elämä oli niin raastavaa ja katoamiset olivat kestämättömiä. Hoitojaksojen jälkeen sama tyyli jatkui. Mies kävi A-klinikalla ja ajoittain joi.

Tuli YT-neuvottelut ja kenkää. Mies aloitti armottoman ryyppyputken ja suhde huojui. Mies sai hommattua itsensä satamaan tilapäistöihin. Sitten tuli taas lama ja työt loppui.

Juominen jatkui säännöllisen epäsäännöllisenä ja mies katoili. Sitten hän sai maksusitoumuksen Myllyhoitoon ja tykkäsi olla siellä. Hyötyikin, mutta juominen jatkui.

Tätä jatkui muutamia vuosia.

Sain taivuteltua hänet uudelleen koulutukseen ja hän valmistui uuteen ammattiin ja sai harjoittelupaikasta uuden työpaikan itselleen. Työnsä hän hoiti erittäin hyvin ja selvitti lukuisat yt-neuvottelut työpaikkansa pitäen. Juominen ajoittui vapaapäiviin ja muutaman kerran kielsin häntä menemästä töihin kun juominen oli riistäytynyt käsistä. Tuli muutama ”vatsatauti” päivä. Sitten yllättäen hän taas katosi. Oli kateissa reilun viikon. Soitin joka päivä hänen työnantajalle ettei hän ole vieläkään löytynyt. En tietenkään kertonut että hän on oletettavasti ryyppyreissuillaan. Ihme kyllä hän selvisi tästä varoituksella ja sai pitää työnsä.

Sen jälkeen meni pari vuotta himpun paremmin.

Kerran kun tulin kotiin, hän istui keittiössä Suomen kartta kädessään. Oli mennyt kännissä töihin ja se työpaikka oli sitten siinä. En raaskinut kuitenkaan häntä pihalle heittää, vaan haimme hänelle jälleen kerran apua päihdeklinikalta. Aloitettiin masennuslääkkeet, kirjoitettiin sairauslomaa ja aloitettiin terapia. Antabusta hän ei aluksi suostunut ottamaan ja ote lipsui. Kiristin ruuvia ja mies alkoi syödä antabusta.

Mies oli masentunut ja apaattinen. Elämästä oli kadonnut tarkoitus. Yritin parhaani mukaan valaa uskoa tulevaan ja tsempata. Emme käyttäneet alkoholia, mutta muuten elämä oli ennallaan. Ennen joulua kiinnitin huomiota ettei antabus -purkki enää huvennutkaan. Hän lopetti antabuksen, muttei juonutkaan. Joulun pyhien jälkeen kun olimme käyneet yhdessä lenkillä ja syöneet hän soitti minulle kappaleen ” mun koti ei oo täällä” ja sanoi että hänestä tuntuu tältä. Hän oli minulta salaa vuokrannut asunnon toiselta paikkakunnalta.

Kun halusin keskustella asiasta, hän ahdistui ja joi seuraavat kolme päivää. Eron syyksi hän nimesi, ettei voinut taata, etteikö enää joisi ja kun kaikki muut keinot on jo kokeiltu niin kokeillaan sit tätä.
Kerroin miltä minusta tuntuu ja en haluaisi erota.

Sen hänelle sanoin että sitä en aio katsella että hän juo aamusta iltaan siihen saakka kun lähtee.

Mies oli seuraavat 2 vk juomatta ja määräpäivänä lähti puolet irtaimistosta mukanaan.

Hän oli juonut ensimmäiset 8 päivää ja käy nyt ahkerasti AA:ssa, johon hän ei ole ikinä aiemmin suostunut lähtemään.

Minä putosin ja yritin kannatella anoppiani. Maailmani pysähtyi. Olin elänyt siinä illuusiossa, että olemme loppuelämän yhdessä ja alkoholismi saadaan rakkaudella paranemaan. Tämä mies on minun elämäni suurin rakkaus. Aivan ihana ihminen selvinpäin. Nyt uiskentelen syvissä vesissä ja yritän pitää elämän syrjästä kiinni.

Nimimerkki Riepunukke

***

Liian tuttu tarina? 

Olin 18-vuotias kun tapasimme. Miehellä oli uskoakseni alkoholiongelma jo tuolloin, mutta alkoholi kuului niin ikäiseni elämään tuolloin, samoin työttömyys, että en ajatellut sitä sen kummemmin. Lisäksi aika nopeasti myös väkivaltaisuus tuli mukaan kuvioon. Kuten niin monet naiset, minäkin kuvittelin rakkauteni saavan hänet muuttumaan. Jos vain rakastan ja odotan, kaikki muuttuu paremmaksi.

Itse kävin töissä. Hän saattoi kadota useiksi päiviksi juomaan, puhelimeen ei vastannut. Soittelin läpi poliisit ja sairaalat. Ja joka kerta minä anelin häntä palaamaan. Lopulta, kolmen vuoden avoliiton jälkeen muutin pois. Huomatakseni pian että odotin lasta. Päätin pärjätä yksin.

Lopulta hän halusi tulla takaisin luokseni, ja raskausaika menikin ihanasti. Hän oli kuin eri ihminen. Lapsi syntyi toukokuussa, ja juominen alkoi heti. Koko kesä meni juodessa. Ja vielä seuraavakin. Sinä kesänä hän kosi. Ajattelin, että olen 23-vuotias. Hän 24. Nyt meidän elämä muuttuu! Olin onneni kukkuloilla. Ajattelin, että nyt hän on vihdoin valmis rauhoittumaan. Vuoden päästä syntyi toinen lapsemme. Hänen kauan toivomansa pieni poika. Mutta ei sekään tilannetta muuttanut. Juominen ja väkivaltaisuus jatkui. Hän alkoi taas olla pidempiä aikoja juomassa. Ei osallistunut lasten hoitoon tai heidän menoihinsa. Edelleen, yli 10 vuotta erin jälkeen maksan velkaa noilta vuosilta.

Lopulta tutustuin työpaikassani kahteen naiseen, joista tuli minulle todella tärkeät ystävät. Ensimmäistä kertaa uskalsin kertoa tilanteestani. Ensimmäistä kertaa joku sanoi minulle, ettei meidän liitto ollut normaali. Aloin viettää enemmän aikaa ulkona ja kavereiden kanssa. Tutustuin uusiin ihmisiin ja sain uutta tekemistä. En piitannut hänen reissuistaan ja sekös häntä otti päähän. Lopulta aloin hakea asuntoa toiselta paikkakunnalta. Lopullinen niitti oli että hän kävi päälleni lasten nähden.

Vihdoin sain asunnon. Mies tietysti kuvitteli muuttavansa myös. Tällä kertaa pidin pääni ja lähdin lasten kanssa. Se tunne kun ensimmäisen kerran suljin oman kotini oven. Se ilon ja helpotuksen itku. Minä, joka olin monesti yrittänyt erota, olin lopultakin tässä. Lasteni kanssa, onnellisena. Liki kymmen vuoden liiton jälkeen.

Minun ja lasten seesteisessä elämässä oli hintansa. Lapset eivät ole olleet isänsä kanssa juurikaan tekemisissä. Tämä on ollut täysin isänsä päätös. Meillä oli kuitenkin lasten kanssa helpompi hengittää.

Ystävät ja vanhemmat tukivat, olivat lasten kanssa että sain hengähtää. Olin toki joskus myös heikko. Itkin, ikävöin, mietin oliko päätös oikea. Kaipasin ihan hemmetisti. Olin kuitenkin päättäväinen. Rakastin lapsiani liikaa että olisin palannut takaisin vanhaan. Halusin rakkautta, sitä että joku ottaa minut huomioon. Miehelläni oli tapana sanoa, että hän ei ole mulle tilivelvollinen mistään. Hänen ei tarvii mulla hyväksyttää mitään. Edes lapset eivät olleet hänelle riittävän tärkeitä pysymään kotona.

Varmaankin se hyväksytyksi tulemisen halu oli se miksi pysyin niin tiukkana. Huomasin että en ollutkaan niin ällöttävä ja huono miksi minua oli vuosia kutsuttu, vaan oikeasti musta kiinnostuttiin. Tavallaan jouduin kylmettämään itseäni, ja jättämään hänen elämänsä täysin ulkopuolelle omastani. Hänellä juominen lähti todella pahasti lapasesta. Ja tästä tietenkin syytin itseäni. Jos en olisi lähtenyt, jos olisin vaan pitänyt hänestä huolta.

Toivoisin, että jokainen joka on samassa tilanteessa, saisi voimia elää omaa elämäänsä. Antaa itselleen ja erityisesti lapsilleen kodin, jossa olisi turvallista ja rauhallista, seesteinen vanhempi joka jaksaa heidät hoitaa hyvin. Itse otin hoidettavakseni erotilanteessa kaiken. En piitannut kuin omasta ja lasteni elämästä. Meidän kodista, meidän rahoista, meidän mielipiteistä. Oli pakko toimia näin ja jättää puoliso huomiotta. Se oli vaan pakko tehdä.

Muuten mulla ei olisi nyt mahtavaa puolisoa, järkeviä, hyvin kasvatettuja teinejä, omaa kotia ja hyvää elämää.
Parasta mitä olen lapsilleni antanut, on ollut elämä ilman biologista isää. Ehkä karusti sanottu mutta täysin totta. Erosta on nyt yli kymmenen vuotta.

Hän on edelleen alkoholisti.

 ***

Koko elämä matkalaukussa

Haluan aloittaa tämän tarinani ihan alusta.

Vuosia sitten ollessani lomamatkalla tapasin tuttavani kautta miehen, johon ihastuin lähes välittömästi. Saatatte varmaan sen tunteen kun joku ihminen lähestulkoon vie jalat alta ensi tapaamisella ja koskettaa jollakin ihmeellisellä tavalla sun sisintäsi. Loma oli onnistunut, tosin alkoholintäyteinen, kuten joillakin lomilla on tapana olla. Ja kun loma päättyy niin on palattava takaisin arkeen ja niin palasin takaisin kotiin. Muutaman kuukauden päästä lähdin lomalle taas, eikä ihastuksen tunne ollut hävinnyt mihinkään.

Mun ja ihastuksen välit olivat aina olleet ristiriitaiset, toisaalta nautittiin toistemme seurasta (ja alkoholista), mutta riideltiin myös usein.

Palasin taas kotiin. Mulle oli kehittynyt jonkinnäköinen pakkomielle ehkä tuosta uudesta miehestä vaikka hän ilmeisemmin oli varovaisempi etenemään asiassa sen enempää. Mun ainoaksi tavoitteekseni jäikin se, että saisin tuon miehen uskomaan meihin. Jätin unelmatyöpaikkani ja päätin muuttaa toiseen maahan, josta se mun alkoholintäytteinen elämänvaiheeni sitten alkoikin.

Hetken aikaa uudessa maassa ollessani sain vihdoin toiveeni toteen ja aloin seurustella miehen kanssa, jota lähes vuoden olin kaikin tavoin tavoitellutkin. Siitäkin huolimatta, että jo ennen suhteen alkua riitelimme jatkuvasti emmekä oikeastaan olleet tavanneet toisiamme selvin päin paria kertaa enempää, olin onnellisempi kuin ikinä. Vihdoin hän oli mun! Nopeasti muutettiin saman katon alle, juotiin ja tapeltiin vaikka joskus oli hyviäkin hetkiä.

Hyvin pian musta alkoi tulla epävarma. Pelkäsin niitä pieniä hetkiä selvin päin, koska pelkäsin olevani liian tylsä ihminen. Juomisesta tuli mulle normaali tila ja kadotin itseni siihen. Pelkäsin tulevani hylätyksi ja menettäväni kaiken, jonka vuoksi olin tähän pisteeseen päässyt. Aina ennen olin ollut se, joka kantoi parisuhteessa (ja elämässä muutenkin) vastuun. Nyt en osannut kantaa sitä nuoremman, tyhmemmän ihmisen roolia, jonka tunsin olevan leimattuna otsaani.

Pelkäsin tekeväni virheitä enkä esimerkiksi uskaltanut kokata (siis edes pursottaa kermavaahtoa mansikoiden päälle) tai siivota (tiskasin kun mies ei kotona), koska pelkäsin tekeväni kaiken väärin.

Koin olevani näyttämöllä, jossa mun pitäisi todistella sopivuuttani tähän parisuhteen rooliin.

Koin olevani vapautunut vain juodessani.

Lopulta tilanne eteni aika nopeastikin siihen, että kävimme toisiimme käsiksi. Mustelmat, haavat, itku, huuto, rikotut tavarat, raivokohtaukset yksinäisyys, yöt ulkona. Nämä alkoivat kaikki olla jo liian tuttua. Myös poliisit tulivat hyvinkin tutuiksi ja ambulanssillakin tuli matkustettua. Ja senkin reissun jälkeen pillillä olutta kun ei pystynyt juomaan lasista.

Selvät päivät olivat harvassa enkä enää ollut varma kuka oikeasti olen.

Sitten yhtäkkiä minulle annettiin viikko aikaa, viikko aikaa todistaa, että suhteessa on jotain järkeä. Se loi paineita, molemmille varmasti. Jatkoin juomista, me jatkettiin molemmat. Kai olin jo luovuttanut, vaikka erosta oltiin puhuttu, niin silti se tuntui yllätykseltä.

Eräänä aamuna mies ajoi mut lentokentälle enkä halunnut uskoa, että se sinne minut oikeesti jättäisi, oltiinhan me 1,5v oltu yhdessä ja hän oli minulle tärkein kaikesta huolimatta, ja ainut. Olin jättänyt kaiken taakseni ja nyt se pitäisi tehdä muka uudelleen. Vasta koneen laskeuduttua tajusin tilanteen, tai sen, että kaikki oli mennyt liian pitkälle.

Meidän molempien olisi pitänyt kattoa peiliin aiemmin, olisi pitänyt ottaa vastuuta. Ehkä me oltiin vaan väärässä paikassa tai sitten ei oikeasti edes ikinä opittu tuntemaan toisiamme. Ei voi tietää.

Mutta miten selvitä siitä että rakkain ihminen onkin poissa?

Pikkuhiljaa palasia kooten, monia tunteja itkien, päiviä sängyssä maaten sekä ammattilaiselle puhuen aloin viimein saada otetta elämästä. Vaikka ikävä ei hellittänyt aikoihin ja rakastin yhä, tein päätöksen, että ikinä enää en tee samoja virheitä enkä anna alkoholin vaikuttaa ihmissuhteisiini. Päätin olla parempi ihminen ja halusin näyttää sen kaikille. Päätin olla oma itseni.

Nyt olen tälle miehelle kiitollinen siitä aamusta kun hän vei minut kentälle ja lähetti takaisin kotiin. Tajusin, sen olevan aitoa välittämistä. Minä en olisi saanut aikaiseksi lähteä itse.

Nykyinen mieheni tietää tämän kaiken ja hän onkin ollut merkittävä tuki ja kuuntelija jo ennen meidän suhteemme alkua. Alkoholi ei enää koskaan tapahtuman jälkeen ole ollut ongelmana, mutta tapaus jätti arvet, joiden kanssa vieläkin yritän oppia elämään. Pelko hylätyksi tulemisesta ja yksin jäämisestä on vahvistunut tuon tapahtuman jälkeen. Tuntuu, että edelleen mulla on taisteluni käynnissä vaikka vuosia on kulunut.

nimimerkki Matkustaja

****

Elämä on parasta huumetta

Tapasin vanhan lapsuuden ystäväni vuosien jälkeen. Ihastuttiin ja rakastuttiin. Kaiken piti olla hyvin, kunnes kerran heräsin siihen että hän löi minua. Olin kuulemma pettänyt. Silloin en vielä ymmärtänyt mistä on kyse. Erottiin, oltiin erossa puoli vuotta ja palattiin yhteen. Kaiken piti taas olla hyvin, mutta hän olikin käyttänyt huumeita jo kuukausia, aina lupasi lopettaa mutta koskaan niin ei käynyt.

Menetin hänen mustasukkaisuutensa ja kontrollointinsa vuoksi paljon ystäviä ja vielä silti muutin hänen kanssaan saman katon alle. Se oli tietysti virhe. Makselin hänen huumevelkojaan, ja olimme usein täysin rahattomia. Sain aina pelätä kotona milloin joku tulee oven taakse.

Kun hän oli sekaisin, hän hakkasi minua, välillä olin jutellut väärälle miehelle, välillä käynyt suihkussa väärään aikaan, aina oli joku syy. Lopulta “pakotin” hänet muuttamaan kanssani, jotta asiat paranisi. Hänen piti olla kuivilla, mutta toisin kävi. Hän vietti kotona aikaa niin vähän että hädin tuskin näin häntä, ja käyttäminen jatkui koko sen ajan, ja minä hölmö uskoon hänen olevan kuivilla.

Sain tietää totuuden sattumalta, kun eräs silloin vielä vieras mies puhui yhteisen tutun luona minun miehestäni ja huumeiden käytöstä. Se riitti, silloin pienessä rohkaisi humalassa minä päätin, että nyt riittää. En jaksa enää. Soitin hänelle ja käskin häipyä aamuun mennessä, kun aamulla menin kotiin, hän oli häipynyt. Koko se aika kun yritin saada häntä kuiville tai saada hänet suostumaan eroon, oli tavallaan turhaa. Siihen riitti yksi tiukka puhelin soitto.

Sen jälkeen emme ole nähneet kuin kerran, kun hän haki tavaransa.. Hetken aikaa ikävöin ja ns.nautin vapaudestani, kunnes tapasin nykyisen aviomieheni. Hän on myös entinen addikti, mutta hän teki sen mitä eksäni ei, lopetti käytön minun, ja itsensä vuoksi. Olemme olleet kohta 4v naimisissa ja meillä on kaksi ihanaa lasta. Se ero oli elämäni paras päätös.

Nimimerkki Yhdestä tuli neljä


***

Minun tarinani

Olimme eläneet yhdessä melkein 30 vuotta, kun ero lopulta tuli. Olimme opiskelukavereita ja oikeastaan toistemme ensirakkauksia. Kypsyimme aikuisiksi yhdessä, aika rankasti toisiamme hioen. Alkoholi oli elämässämme jo nuoruusvuosina, iloisina opiskeluaikoina mutta ongelmaksi se hiipui salakavalasti. Kun oma fyysinen terveyteni alkoi pettää puolisoni juomisen takia olin valmis tekemään raskaan päätöksen. Muutin pois yhteisestä ihanasta kodistamme lukioikäisen lapseni kanssa neljä vuotta sitten.

Ensimmäisiä kertoja muistan miettineeni eroa jo kymmenen vuotta aiemmin, kun öisin yksin itkin puolisoni rankkaa alkoholin käyttöä ja siitä seuraavaa riitelyä ja murhetta kotona. En kuitenkaan silloin rohjennut taloudellisista syistä, olin itse työtön ja kotiäiti. Lisäksi ajattelin, että kestän kyllä sisulla kunnes lapset ovat hieman vanhempia. Laskeskelin aina mielessäni, että kestä vielä 5 vuotta, 6 vuotta…. aika piteni kaiken aikaa. Kun lopulta sitten istuin oman vuokra-asuntoni parvekkeella pois muutettuani kohotin itselleni kuoharimaljan ja kiitin nuorta minää, joka oli silmät punaisiksi itkettyneenä kestänyt ja jaksanut.

Asumusero oli yksin minun päätökseni. Puolisoni oli niin lukossna siinä vaiheessa, ilmeisesti niin syvällä omissa murheissaan että otti vain passiivisesti vastaan sen, mitä tulossa oli. Varsinainen erohetki sujui rauhallisesti mutta minun mielessäni sitä oli edeltänyt pitkä pitkä prosessi. Meillä oli niin paljon hyvää ja ihanaa. Nautimme samanlaisista asioista, meillä oli sama huumori ja rakastimme omaa kotiamme, sen pihaa ja takkatulta.

Avioliiton viimeisinä 5-6 vuoden aikana tein mielestäni kaikkeni alkoholiongelman eteen. Soittelin, järjestin, tilasin aikoja, kävimme aloitteestani A-klinikalla ja parisuhdeterapiassa. Uskon, että käänsin jokaisen kiven. Olen sellainen luonteeltani, en hevin luovuta. Mutta sitten kamelin selkä katkesi. Ja silloin liittomme näyttäytyi minulle niin, ettei puolisoni enää rakastanut minua. Että minä ja terveyteni oli hänelle yhdentekevää. Tunsin itseni niin yksinäiseksi ja olin todella masentunut ja ahdistunut. Elämäniloni ja -voimani olivat aivan nollissa.
Sain vahvan paniikkikohtauksen ja muutamia ”jälkijäristyksiä” noin parin viikon aikana. Ambulanssimatka ja vahva tunne siitä, että sydämeni pettää ja kuolen pelästyttivät minut. Kun tämäkään ei havahduttanut puolisoani hänen juomisessaan olin valmis muuttamaan pois. Hakeuduin psykologin palveluihin, osaltaan jouduinkin koska olin saanut tuon psyykkisen kohtauksen. Kävin tiiviisti juttelemassa ja sain vahvistusta päätökselleni. Rukoilin myös kovasti asian edessä ja rukousvastaukseni olivat laidasta laitaan. Pohdin kovasti sitä, kuinka suuren synnin teen jos jätän mieheni. Lopulta uskaltauduin sanomalla itselleni ja perheelleni että muutan kokeeksi pois. Katsotaan miten käy, pidetään yhteyttä ja jos tilanne paranee palataan takaisin.

Näimmekin paljon alkuaikoina. Järjestin yhteisiä sunnuntairuokailuja koko perheelle. Vanhin lapsemme oli jo muuttanut pois kotoa, mutta näin vaivaa ja pidin tärkeänä että olemme edelleen perhe. Mieheni auttoi uuden kotini laittamisessa poraamalla hyllyjä seiniin ja asentamalla kattovalaisimia. Muutaman mukavan hetken vietimmekin yhdessä uudella parvekkeellani istuskellen ja elämä mietiskellen.
Mutta juominen jatkui ja lopulta väsyin tilanteeseen. Huomasin haluavani kokonaan irti menneestä ja alkoholisoituneesta puolisostani. Myös nuorin lapsemme reagoi vahvasti isän juomiseen. Olin puun ja kuoren välissä. Lopullinen eropäätös syntyi minussa noin puolen vuoden kuluttua. Olin siinä vaiheessa myös tavannut miehen, jolle alkoholi ei ollut pieninkään ongelma. Tunsin olevani rakastettu pitkästä aikaa ja sain myös häneltä vahvistusta siihen, että olen arvokas ja minulla on oma elämä ja tärkeä paikka siinä.

Elämä näytti hyvältä! Olin saanut solmittua suhteita kauan kadoksissa olleisiin ystäviini, moni heilläkin oli vuosien varrella eronnut. Samaan aikaan selvisi, että työsuhteeni jatkuikin ja tunsin ensimmäistä kertaa elämässä kuuluvani myös johonkin työyhteisöön. Olin ollut pitkään kotiäitinä ja tehnyt vain pätkätöitä. Pidin uudesta kerrostaloasunnostani ja näpertelin vanhoja huonekaluja maalaillen ja käsitöitä tehden. Ensimmäisenä erokesänä nautiskelin uudessa sängyssäni lepäillen ja lueskellen. Ahmin avioeroa ja psyykkistä kasvua käsitteleviä kirjoja. Ja aina välillä nukahdin sänkyyni. Lapseni oli paljon poissa kesällä, joten minulla oli aikaa keskittyä itseeni. Huomasin myös olevani kiinnostava toisten miesten mielestä mikä vahvisti hurjasti nujerrettua itsetuntoani. Toisaalta olin taloudellisesti tosi tiukoilla, sillä maksoin kovaa vuokraa asunnostani, elätin toista lastani enkä saanut puolisolta minkäänlaista taloudellista tukea. Hyväksyin tilanteen, en halunnut riidellä ja sallin, että hän asui vanhassa asunnossamme pienellä vuokralla. Muutenkin lähdin yhteisestä kodistamme nöyrällä mielellä. Jätin kaiken välttämättömän, imurit-silitysraudat-kahvinkeittimet hänelle ja haalin itselleni uusia käytettyinä ja halpahalleista. Aloitin tosi vähällä varustuksella. Myös kaikki yhteiset valokuvamme jätin hänelle. En halunnut hankaloittaa hänen elämäänsä millään tavalla. Olin kovin pahoillani siitä, että minun oli pakko muuttaa pois.

Omasta asenteestani kertoo sekin, että eromme jälkeen kaikkina jouluina olen esittänyt asian niin, että lapsemme voivat hyvillä mielin mennä isänsä luo jouluksi. Ajattelin, että minä olen vahvempi kestämään jouluaaton vaikka yksin. Ensimmäisen joulun tosin vietimme kaikki yhdessä minun uudessa kodissani. Jollain tavalla halusin pitää kiinni vanhasta… vai oliko se vain huolta ja huolehtimista miehestäni… pelkoa siitä, ettei hän jaksa ja selviä.

Ensimmäisenä erokesänä toki itkin ja surinkin paljon. Mutta kun näytti, että olimme molemmat saaneet uudesta elämästä kiinni, myös hän oli löytänyt uuden ystävän koitin ja onnistuin jollain tavalla irrottautumaan vanhasta. Antaa menneen mennä menojaan.
Nyt mieheni on kuollut. Saimme pari kuukautta sitten suru-uutisen siitä, ettei hän enää jaksanut elää vaan oman käden kautta päätti elämänsä. Alkoholi oli vahvasti läsnä hänen viimeisinä elinpäivinään.

Suru on murskaava. Tuska polttaa sisintäni. Silmät turpoavat itkusta, itkusta…..Avioliittomme, puolisoni ihanat hyvät puolet tulevat mieleen kun järjestelen asioita, siivoan, pakkaan… Tunteitten joukossa on varmasti hitunen syyllisyyttäkin: teinkö oikein, toiminko itsekkäästi, olisinko voinut estää…. Vihan tunne on kateissa, näen hänet vain onnettomana ja surullisena, yksinäisenä ihmisenä. Teen uudelleen rikkinäiseen sydämeeni tilaa hänelle. Vuoraan pehmein untuvin hänelle erityisen ihanan ja pehmoisen paikan sielustani. Hän muuttaa sinne takaisin, hänellä on aina parhain paikka sydämessäni. Lasteni isä, ensirakkauteni.

Minulla on myös kova huoli lapsistani, opiskelijanuorista. On tuskallista ajatella, ettei heillä enää koskaan ole isää, jolle kertoa elämän tärkeistä asioista. Jonka kanssa käydä leffassa ja tehdä asioita. Koen, että nyt todellakin olen yksinhuoltaja. Enää ei rinnallani ole ketään, jolle voisin puhua jos lapsilla on taloudellisia huolia tai muita murheita. Koen taakan valtaisaksi. Onneksi lapseni ovat molemmat löytäneet terapiasuhteen ja toivon sydämestäni, rukoilen, että he saavat sydämen haavansa niin parannettua, ettei kummankaan heidän mieleen jää kytemään mahdollisuus itsemurhasta…..

Minulla ei ole ollut aiempia kokemuksia ihmissuhteissani näin vahvasta alkoholin käytöstä. Lapsuudenkodissani kyllä käytettiin alkoholia ja olen nähnyt vanhempani rankassa humalassa. Oma veljeni oli myös päihteiden väärinkäyttäjä, hän kuoli nuorena, tosin luonnollisen kuoleman – päihteet toki varmasti vaikuttivat sydämen kuntoon. Omaa veljeäni olen kyllä nuoruusvuosina hoivannut ja hoidellut hänen ryyppyvaiheissaan. Eli hoivaajan rooli on minulle kyllä tuttu! Kuitenkin huomaan, että kun mietiskelen suhdettani mieheen, miehiin tulevaisuudessa, on ehdoton edellytys että alkoholi ei saa olla ongelma! En enää toistamiseen laita itseäni samanlaiseen liemeen.

Itse ajattelen omasta kokemastani, että elämä ei todellakaan ole mustavalkoista. Kun avioeroa mietiskelin olin todella epävarma. En saanut selkeää vastausta kumpaankaan suuntaan, vaikka monelta taholta vastausta hain: psykologi, Raamattu, ystävät… Uskalsin kuitenkin tehdä päätöksen, joka varmasti itseni kannalta, ja lasteni kannalta oli tärkeä. Repäisin itseni irti alkoholista, en siinä vaiheessa vielä rakastamastani miehestä. Asia selkiytyi siinä vuosien varrella ja nyt hän ratkaisi tilanteen todella rajusti ja lopullisesti. Ei avioeroa tarvitsekaan tehdä niin, että ovet paukkuvat ja totaalisesti hävitään toisten elämästä. Omasta kokemuksestani tiedän, että tunteet voivat säilyä molemmilla. Eläminen yhdessä vain käy mahdottomaksi. Rakkaus ei väliltämme kuollut, sen nyt tiedän. Sellaista ”varmuutta” ei välttämättä tarvitse odottaa avioeropäätöstä tehdessään. On ajateltava sitä, mikä on mahdollista tai mahdotonta.

Minua on koko prosessin ajan auttanut suunnaton sinnikkyyteni, mahdoton sisu. Olen jo nuorena kokenut asioita, joihin en itse voinut vaikuttaa. Silloin päätin, että jos johonkin asiaan minulla on valta vaikuttaa, teen sen. Niin koen tehneeni avioliittomme aikana. Muuton yhteisestä kodistamme pois tein yksin: portaita ylös laatikoita, pienimmät huonekalut, hiki päässä purin yhteistä elämäämme ja pikkuhiljaa kokosin uutta omaani. Olen myös ollut nöyrä: ymmärsin ja hyväksyin, että elintasoni laskee. Olen hyväksynyt hyvin vaatimattoman elämän, yksinäisyys myös kuuluu kuvaan nykyisin. Välillä itken asioita, joita elämässäni ei enää ole, mutta jotenkin nöyrästi hyväksyn että näin on käynyt. Toki ajattelen myös, että kohdalleni on sattunut lyhyessä ajassa todella paljon surua ja tuskaa. Itse ainakin ymmärrän arvostaa itseäni – ainakin useimmiten – vaikka muut eivät aina tilannettani ymmärräkään. En halua luovuttaa: vaikka välillä viettäsin viikonlopun tai jonkun lomaviikon vain kotona itkeskellen ja lannistuneena aina kuitenkin nousen ja alan uudelleen tsempata ja yrittää.

Nimimerkki Merja

***

Toinen lakkasi toipumasta ja putosi

Viha ja suru. Vihainen sille pelkurille joka juoksi elämää pakoon ja luovutti, lakkasi toipumasta ja hävisi taistelun. Ja minä hävisin. Me hävittiin. Surullinen siksi koska ehdin tuntea sen ihmisen joka olisi ansainnut (tai jolle minä olisin halunnut) ihmisarvoisen ja elämänmakuisen elämän. Mutta onnea ei ole ilman kipua ja taistelua! Valintoja päivä kerrallaan, ja niiden valintojen suhteen ei ole paljon varaa erehtyä kun kyseessä on kuitenkin elämä tai kuolema. Kun toinen valitsee kuoleman niin seuraanko perässä, nöyrästi nalkuttaen?

Ihan sama onko kyse minusta vai hänestä, perusta hyvälle huomiselle rakennetaan tässä hetkessä. Ei ole kuin yksi todellisuus ja jos toinen päättää paeta siitä niin asiat mutkistuu ja ollaan tilanteessa missä en voi moittia kumppania huonoista valinnoista, jos samaan aikaan itse elän hänen sairauttaan oman kehittyvän riippuvuuteni kautta. Yhtä lailla kemia tekee elämästään tuskaista taistelua kuin läheisriippuvuus omastani. Miksi irtipäästäminen on niin vaikeaa! Yhdessä vain kasvatamme toistemme addiktioiden voimaa ja tekopyhinä syytämme toisiamme oman pakkomielteemme aiheuttamasta kivusta ja ahdistuksesta.

En tiedä onko tämä erilaista koska olemme molemmat päihderiippuvia. Toinen toipuva ja toinen lakkasi toipumasta ja putosi. Sikäli ainakin että koska tiedän omasta kokemuksesta että retkahdus on valinta, niin en voi jäädä ikuisesti uskottelemaan itselleni kuinka toista pitää ymmärtää, Kerran voi erehtyä, ehkä toisenkin mutta sitten joutuu katsomaan totuutta silmiin. Kiitollisella addiktilla joka seuraa toipumisen tietä ei ole mitään pelättävää! Mutta jos ylpeydelle ja itsekusetukselle antaa tilaa se valtaa pala palalta salakavalasti alaa kunnes räjähtää käsiin. Epärehellisyys täyttää hetkessä koko elämän ja sitä myötä murenee kaikki arvokas viimeistäkin luottamuksen ja kunnioituksen murusta myöten. Eikä mitään enää ole tehtävissä. Ilman luottamusta ei ole mitään! Epäilys ja pelko lopulta tuhoaa jokaisen hyvän yrityksen, sen viimeisenkin. Sairaudelle häviämisen hyväksyminen ja kaikki anteeksiantaminen mikä tehdään totuuden kohtaamisen välttämiseksi on ainoastaan haitallista ja turhaa. Niin turhaa ja haitallista kuin kallisarvoisen elämän uhraaminen addiktioiden alttarilla on.

Olisin tietenkin voinut jäädä vierelleen myötäelämään sitä pahenevaa moraalin rappiota ja häpeää. Mutten olisi pystynyt hyväksymään elämää päihteen ehdoilla ja pitämään turpaani kiinni vaan olisin syyllistynyt väistämättä moralisoimaan, maanittelemaan ja puhumaan “järkeä”, toisin sanoen nöyryyttämään. Lyömään lyötyä. Kertomaan kuinka eletään oikein ja mikä on väärin. Tahtomattani olisin välittänyt hänelle tunteen etten hyväksy häntä sellaisena kuin hän on, sairastavana päihderiippuvana. Ja mitä se olisi tehnyt jo valmiiksi romahtaneelle itsetunnolleen ja mihin se olisi alentanut minut. Syöksykierre kohti molempien tuhoa olisi vaan kiihtynyt. Yksin hänellä on parempi mahdollisuus alkaa kuulla omantuntonsa ääntä kun oma ääneni on poissa. Mahdollisuus ainakin.

Luovuttaminen ei ole helppoa ei! Sitä haluaisi uskoa että vielä on mahdollisuus, vielä on toivoa, onhan rakkaus! Mutta niinhän se haluaa uskoa päihderiippuvankin mieli, ettei päihteestä joutuisi luopumaan ihan kokonaan, ei ainakaan ikuisiksi ajoiksi, koska rakkaus! Mutta yhtä paljon kuin päihderiippuva vihaa rakastamaansa päihdettä, niin liittyy päihderiippuvan rakastamiseen lopulta vihaa. Riippuvuuden katkeranmakuista vihaa. Maailman hämmentävin ja sokaisevin rakkaus mikä vammauttaa tunteet ja tekee kaikesta kauniista rumaa ja surullista. Kaikista maailman rakkauksista sitoutuneinta, koska mikään ei sido niinkuin riippuvuus.

Kuukausia jo yksin ja vieläkin käy kummittelemassa se surullinen ja tyhjä tunne. Sydäntä vihloo, ikävä ja pelko josta voin pahoin, luopumisen tuska. Ei koskaan enää! Joudun opettelemaan kaiken uudelleen, alusta, toisin. Absurdia sikäli että olen kokenut täsmälleen samat oireet ennenkin, silloin vaan luovuin itse omasta rakkaasta päihteestäni. Läheisestä luopuminen ei ole yhtään sen helpompaa -eikä vaikeampaa.

Nimimerkki  Täytyy valita elämä tai kuolema

**

Kunnes kuolema erottaa

Ja niin se todella erotti. Ensimmäisen kymmenen vuoden aikana yritin kyllä monta kertaa erota. Tuntui, etten kestä hänen juomistaan ja siitä seuraavia ja toistuvia ongelmia. Muutin parikin kertaa tyttäreni kanssa toiseen kaupunginosaan, koetin rakentaa meille omaa elämää, mutta se ei jostain syystä onnistunut. Ikävä ja huoli veivät meidät aina takaisin tai toivat hänet takaisin. Sukulaiset ja ystävät eivät tätä ymmärtäneet. Jätä se retku, etkö tajua miten huonosti se kohtelee sinua? Lakkasin puhumasta vaikeuksistani.

Tunsin silti kovaa vetoa häneen. Pidän jotenkin karskeista miehistä, halusin olla hänelle hyvä vaimo. Ajattelin, että meidän oli tarkoitettu yhteen. Tiesin, että hänellä oli ollut vaikea ja väkivaltainen lapsuus. Hän kärsi paniikkihäiriöstä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta.

Hän joi rentoutuakseen ja helpottaakseen ahdistustaan. Ensimmäiset kaksi päivää menivätkin hyvin. Sen jälkeen tulivat sekoilut, pettämiset, rahasotkut. Hoidin krapulat ja selittelin tilanteet aina joka suuntaan parhain päin. Päätin pysyä hänen rinnallaan. En halunnut kuunnella toisten moralisoimista ja ohjeita. Jätin kertomatta suuren osan asioista läheisilleni. Salasin tyttäremme anoreksian ja hoitojaksot sukulaisilta. Ja toisin kuin sukulaiseni, näin miehessäni paljon hyvää, hänellä oli hyvä sydän ja omalla tavallaan hän huolehti minusta, kesti minun sairauteni eikä jättänyt minua. Hän teki minulle ruokaa aina kun tulin töistä kotiin ja arkiset illat televisiota katsoessa olivat mukavia. Mökkireissutkin olivat mukavia silloin, kun niistä ei seurannut juomaputkia.

Elimme vaatimattomasti minun tuloillani. Hän oli suurimman osan yhteisestä elämästämme työttömänä. Se ei haitannut minua. Ystäviä ei kyllä voinut juurikaan kutsua kylään, koska ei voinut tietää, milloin hän alkaa juoda. Valitsin hänet.

Mieheni kuoli kaksi vuotta sitten sydänkohtaukseen. Ruumiinavauksessa tuli ilmi myös maksan heikko kunto, verestä löytyi monenlaisia päihdyttäviä aineita.

Tällä hetkellä yritän päästä eroon toisesta miehestä, jolla vakava päihdeongelma. Toisin kuin aviomieheni, tämä mies juo joka päivä. En käsitä miksi ihastun aina päihdeongelmaisiin miehiin.