Voiko omaan suhtautumistapaansa vaikuttaa? Onko huolet mahdollista kääntää haasteiksi? Mistä ihmeestä jotkut ihmiset ammentavat myönteisyyttä omaan elämäänsä ja jaksavat jakaa sitä myös läheisille?
Olen treenannut sitä. Toisinaan se onnistuu hienosti, toisinaan ei lainkaan. Minulla on työpaikka ja työni on mielekästä. En siis joudu murehtimaan työstä ja toimeentulosta. En ryyppää eli ryyppy ei voi jäädä päälle. Puolisokaan ei tiettävästi ole pettänyt. Ikäviä ja vakavia sairauksia minulla ja läheisilläni on kuitenkin ollut. Läheisiä on kuollut. Murhe on vienyt yöunet ja huoli on kulkenut mukana.
Olen saanut lohdutusta ja helpotusta arkipäivän rutiineista, yhteydestä ihmisiin, rukouksesta, luonnosta, musiikista, hiljaisuudesta. Aina on tullut uusi aamu, ja jonakin aamuna olen huomannut päivän alkavan jälleen valoisana ja seesteisenä. En ole onnekseni vaipunut pitkäkestoiseen synkkyyteen.
Mielenrauhani järkkyy myös uutisista, lähes päivittäin. Sodat ja terroriteot ovat asioita, joita en voi ymmärtää enkä hyväksyä. Mielestäni mikään ei oikeuta näihin äärimmäisiin tekoihin. Suren kaikkien asianosaisten puolesta, mutta en osaa tehdä mitään asiantilan korjaamiseksi. Turhauttavaa ja pelottavaakin.
Nykyään puhuttelen itseäni, jos huomaan vaipuvani surumieliseksi. Mistä on kyse, voinko tehdä asialle jotain ja uskallanko luottaa, että elämä kantaa? Voinko olla huoleton kuin taivaan lintu tai kedon kukat?
Jos käännän katseen itsestäni lähimmäisiin, huomaan saavani heti lisää valoa ja energiaa. Huoli muuttaa muotoaan, jos voin olla läsnä toisen ihmisen murheissa. Riittää, että annan aikaani ja huomiota. Kysyn, mitä kuuluu ja kuinka voit. Kuuntelen ja hengittelen. Huolet haihtuvat, vaikka asiat eivät välttämättä muutu. Voin elää tässä hetkessä ja usko huomiseen vahvistuu, kuten Junnun kappaleen nimikin toteaa: ”Mä uskon huomispäivään”.
Huolet ja murheet kuuluvat elämään, mutta niitä voi lievittää ja niiden kanssa voi oppia elämään. Tässä ja nyt.
Asta Juntunen, järjestöpäällikkö