Katkeava ketju

Voiko ylisukupolvisen periytyvyyden kyydistä hypätä pois?
JAA

Älykkyys ja rikollisuus periytyvät, ilmoittaa Helsingin Sanomien kolumni kolmen vuoden takaa. Iskevästi otsikoitu kirjoitus kertoo amerikkalaisesta tutkimuksesta, jossa rikollisuuden periytyvyydeksi on laskettu jopa 75 prosenttia. Yleisempi, useisiin eri tutkimuksiin perustuva tiedemaailman käsitys on hillitympi: geenit selittävät noin puolet rikollisesta tai antisosiaalisesta käyttäytymisestä.

Päihderiippuvuudessakin ihmisen vanhemmiltaan perimät geenit selittävät noin puolet sairastumisriskistä.

Lannistavaa. Entä se toinen puoli: ympäristö eli perhe, ystäväpiiri ja asuinalue?  Mikä olisi paras tapa katkaista ylisukupolvisuus, puuttua siihen esimerkiksi ammatillisesti?

Kysyimme asiaa Kriminaalihuollon tukisäätiön perhetyön päällikkö Tarja Sassilta ja espoolaisen Itäviitta-yhteisön yhteisövalmentaja Benny Uhleniukselta. Kumpikin on työskennellyt alallaan pitkään.

Perheen normaalista tulee lapsellekin normaalia

Tarja Sassi on tavannut työssään perheitä, joissa on ollut rikoksen tekijöitä kolmannessa tai neljännessä sukupolvessa. Hän on pohtinut ylisukupolvisuutta paljon varsinkin uransa alkuvaiheessa.

Sassi vetää Ehjä perhe -toimintaa, joka mm. tukee rangaistukseen tuomittuja ja heidän läheisiään vanhemmuuteen ja parisuhteeseen liittyvissä ongelmissa. Toiminnan keskiössä on lapsilähtöinen perhetyön ja ennaltaehkäisy.

Tarja Sassi on kehittänyt lapsilähtöistä perhetyötä jo kymmenen vuoden ajan Krimimaalihuollon tukisäätiössä.

– Muistan kun eräs mies kertoi minulle vasta 15-vuotiaana havahtuneensa siihen, että on olemassa muunkinlaisia tapoja elää kuin hänen suvussaan, jossa kaikki kävivät vuoron perään linnassa.

– Totta kai sosiaalisella ympäristöllä on suuri vaikutus. Lapsi saattaa kasvaa siihen, että rötöstely ja vankilassa istuminen ovat normaaleja asioita, jos se on perheelle normaalia.

Puhu, puhu ja puhu

Sassi korostaa kahta asiaa, joiden toteutuessa ylisukupolvisuuden voi katkaista. Rikoksentekijän on voitava kantaa vastuu teoistaan sekä sanoittaa tekonsa ja vastuun ottaminen lapselle. Lisäksi hänen tulisi voida identifioitua muuksikin kuin rikoksentekijäksi.

– Prosessit ovat pitkiä. Eräs isä esimerkiksi vastusti vankeustuomionsa kertomista lapselleen. 10-vuotias tytär ei ollut moneen vuoteen tavannut isäänsä, ettei paljastuisi, että isä on vankilassa. Isä oli milloin ulkomailla työmatkalla, milloin kaukana opiskelemassa. Rohkaisin häntä kertomaan, mutta hänen päätöksensä oli järkkymätön.

– Eräänä päivänä hän oli kuitenkin valmis ja perhe tapasi toisensa tiloissamme ja puhui asiat niin kuin ne olivat. Tällaisissa tapauksissa puhumattomuuden taustalla on usein pelko siitä, ettei lapsi enää rakasta, kun saa tietää totuuden.

Sassi puhuu kohtaamisesta, josta hän käy kouluttamassa sekä viranomaisia että vankilan henkilökuntaa.

– Vangit odottavat eniten kohtaavaa tatsia. Lähestyn itse ihmistä ensisijaisesti vanhempana, en rikoksentekijänä.

Lapsen pitäisi saada samastua arvostettuun vanhempaan. Sassin mukaan esimerkiksi vanhempaa ei tulisi käskyttää vankilassa lapsen nähden.

– Lapsi joutuu vaikeaan asemaan, jos hän näkee vanhempansa olevan jollakin tavalla hyljeksitty. Silloin hän joutuu puolustelemaan vanhempaansa.

On tärkeää huomioida, mihin lapsi samaistuu. Hyljeksittyyn vai arvostettuun vanhempaan. Lapsen ei tulisi joutua puolustamaan vanhempaansa.

Entä jos vanhempi ei näe toiminnassaan mitään väärää? Jos hän ei ota vastuuta, ei häpeä rikostaan ja tuntee viranomaista kohtaan pelkkää katkeruutta?

– Juuri silloin on tärkeää auttaa edes lasta. Vertaistukiryhmissämme lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus puhua ja saada tunnetukea. Varsinkin vaikeissa vankeustuomioihin liittyvissä parisuhdekiistoissa näen paljon riskejä ylisukupolvisuudesta. Siinä kohtaa mykkyys on pahasta.

Pudonneet nuoret

Benny Uhlenius vetää Itäviitta-yhteisöä, missä asuu pitkään asunnottomana olleita alle 30-vuotiaita nuoria. Asunnottomuuden taustalla ovat usein riittämättömät arkielämän taidot ja hallitsematon päihteiden käyttö.

Itäviitta-yhteisöä vetävä Benny Uhlenius muistuttaa, ettei ihminen ole luokastaan ja kulttuuristaan erillinen palanen.

– Näitä nuoria yhdistää se, että he ovat kriisissä. He ovat esimerkiksi uusioperheistä, joihin he eivät ole mahtuneet, mielenterveysongelmaisista perheistä, missä he ovat henkensä pitimiksi joutuneet hoitamaan vanhempaansa tai perheistä, joissa nuori on vanhempien päihdeongelman takia tunnustellut koko ikänsä antennit pystyssä tunneilmastoa.

– Ei heillä ole ollut aikaa tai resursseja miettiä, mitä he haluaisivat tehdä, kun muuttavat pois kotoa.

Kaikki nuoret eivät ole niin sanotuista huono-osaisista perheitä, Uhlenius huomauttaa. Itsetunto voi silti olla todella heikko, kun ei ole tullut huomatuksi. Eliitistä putoaminen käy vain nopeammin. Yhteiskuntaluokalla on kuitenkin väliä.

– Omaksi itsekseen voi tulla tai olla tulematta riippumatta siitä, mistä yhteiskuntaluokasta on. Mutta on selvää, että jos rahat eivät riitä vuokraan ja ruokaan, on selviytymisen stressi niin kova, että ilmapiiri kodissa on sellainen, ettei nuori viitsi ”häiritä”. On radikaali teko nousta luokassa.

Pakotettu kulttuuri

Ylisukupolvisuus liittyy Uhleniuksen mielestä kulttuureihin. Me ihmiset ajattelemme luovamme kulttuuria, vaikka todellisuudessa me vain sopeudumme kulttuureihin, hän sanoo.

– Jos suvussa on vaikkapa humalahakuinen juomakulttuuri, voi lapsi päättää, ettei ala koskaan juomaan kuin vanhempansa. Ja silti hän saattaa päätyä juomaan juuri niin, koska hän sopeutuu. Perheillä voi myös olla kulttuureita siitä, miten ajatellaan itsestä, muista ihmisistä ja maailmasta.

– Transaktioanalyysissa puhutaan elämän käsikirjoituksesta: syntyykö perheeseen prinssi vai sammakko. Rooli on annettu, haluaa sitä tai ei. Lapsi ei voi tietää onko tuo leima totta. Hän yrittää vain selvitä.

Muutos on mahdollinen

Itäviittayhteisössä nuori saa uuden kulttuurin perheensä kulttuurin tilalle.

– Moni nuorista ei pysty hahmottamaan kellonaikoja, sovittuja tapaamisia esimerkiksi.  Heillä voi olla myös ongelmia ihmisten kohtaamisen kanssa. Joku nuori on saattanut olla yksin huoneessaan kahdeksan vuotta.

Aluksi nuoreen luodaan suhde.

– Heidän elämässään ei ole ehkä ollut aiemmin ihmistä, joka kysyisi, että mikä tässä elämässä kiinnostaa. Me tutustumme heihin ja he meihin. Sosiaalipalveluissa tämä vaihe menee usein mönkään, kun ryhdytään vain pakertamaan palvelusuunnitelmaa. Vaikka kysyä pitäisi:  “Mitä ajattelet, mitä haluat? Mitä tarvitset, että voisit toteuttaa tavoitteesi?”

Teksti ja kuvat: Satu Mustonen
Julkaistu Toivo-lehdessä 3/2018