KUN HANKALALLA hetkellä kimmahtaa lapselleen niin ylenpalttisesti, ettei itsekään ehdi tajuta mitä tapahtui, tai kun hermostuu hikeen asti muille ihan tavallisena näyttäytyvässä tilanteessa, tuntuu tympeältä. Mistä nämä merkilliset olot kaivautuvat esiin, ja onko niiden armoilla jaksettava aina vain?
VIIME VUOSIEN aikana on ilmestynyt paljon luettavaa, kuunneltavaa ja katseltavaa perhesalaisuuksista. Oma tarjokkaani tähän pöytään on elokuussa 2017 julkaistu Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta -kirja, joka käsittelee liikaa juovan vanhemman kanssa kasvamista. Kirjassa mietitään ylisukupolvisuutta, eli taakkasiirtymää.
YLISUKUPOLVISUUDELLA tai taakkasiirtymällä tarkoitetaan ilmiötä, jossa ihminen tai yhteisö kokee satuttavia asioita, mutta ei pääse käsittelemään niitä, jolloin kivuliaat tunteet kulkevat mukana ja saattavat tiedostamatta siirtyä seuraavienkin sukupolvien kannettaviksi.
Psykoanalyytikko Pirkko Siltala on puhunut sodan jättämistä jäljistä yhtä aikaa yksittäisten ihmisten, kokonaisten perheiden kuin kansakunnankin taakkana. Näistä häpeäntunteista on alettu puhua vasta viime aikoina.
MYÖS ME nuoremmat polvet olemme kantaneet sisällämme satavuotista kipua ja häpeää: puhumattomuuden taakkoja ja suvun hiljaiseksi hymisteltyjä sivuhaaroja. Niiden päälle on kertynyt näitä toisenlaisia taakkoja, kosteusvaurioita, joita kannamme sotasukupolvien lapsina varttuneiden vanhempiemme, suuren ikäluokan, jäljiltä.
Monien meistä lapsuudenkodeissa juotiin liikaa, ja taas hävettiin, vaiettiin ja padottiin tunteita.
Nyt, ehkä itse vanhempina ja puolisoina, me mietimme pulloihinsa eksyneitä vanhempiamme ja sodan melskeessä vaurioituneita isovanhempiamme, ja etsimme omaa paikkaamme paletista. Taakkasiirtymiä siis riittää.
PARAS KEINO katkaista pahoinvoinnin ketjuja on rohkaistua käsittelemään menneitä. Vaikka prosessi voi olla kivulias, on palkintokin hieno: oma olo kohenee huomattavasti, ja seuraavilla polvilla on palasen vähemmän taakkaa kannettavanaan. Ja eikö tämä oikeastaan olekin kulloisenkin sukupolven tehtävä – tehdä elämää vähän helpommaksi seuraaville?
OMIEN KIPEIDEN kokemusten esiin nostaminen ei tarkoita itsesäälistä rypemistä koetuissa kamaluuksissa, syytösten viljelyä tai toisten huonoilla hetkillä revittelyä. Se on parhaimmillaan rakentava, eikä hajottava prosessi, jossa nousemme kokonaan omille jaloillemme, tutustumme itseemme ja alamme samalla ymmärtää paremmin myös toistemme pehmeitä paikkoja.
KERTYNEIDEN PAINOLASTIEN keventäminen on yksi kauneimmista lahjoista, joita kaikille meitä seuraaville voi antaa.
Ani Kellomäki
Kuva: Riikka Kantinkoski
Artikkelikuva: Pixabay / Milan Permadi
Kirjoitus on ilmestynyt Toivo-lehden numerossa 3/2018.