Auttamistyössä on tärkeää kohdata ihminen ihmisenä. Se vaatii pysähtymistä, katsomista ja kuuntelemista. Aitoa hyväksyntää.
Nuorena päihdetyöntekijänä 30 vuotta sitten en ymmärtänyt juuri mitään elämästä, enkä varsinkaan kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta, ratkaisukeskeisyydestä, 12 askeleen ohjelmasta enkä motivoivasta haastattelusta. Päihdetyöhön putkahdin liikunnanohjaajaksi ja hurahdin täysin tähän kiinnostavaan maailmaan.
Huomasin, että kuntoutujat hyötyivät liikunnasta…tai ehkä toiminnasta…tai siitä, että kuuntelin ja kuulin. Syöksyin opiskelemaan taideterapiaa, jotta voisin auttaa enemmän ja useampia. Jotain taikaa kuvallisessa ilmaisussa on, koska niin monet antautuivat työskentelyyn. Päivästä toiseen maalasimme, piirsimme, muovasimme. Katsoimme yhdessä tuotoksia ja keskustelimme.
Samalla alkoi tapahtua muutoksia myös elämänhallinnassa ja itsestä huolehtimisessa. Tavoitteet selkiintyivät ja toimintasuunnitelmat rakentuivat. Kuntoutusjakson jälkeen monet jatkoivat elämäänsä taiteen tai ainakin jonkin uuden toiminnallisuuden kanssa.
En ole enää vuosikausiin tehnyt varsinaista asiakastyötä. Edelleen tapaan ihmisiä, joiden kanssa olen aikoinaan saanut kulkea pimeästä valoon tai rotkosta niitylle. Usein muistelemme niitä hetkiä, kun jokin lähti virtaamaan…tai avautui…tai loksahti kohdalleen, ja sen jälkeen kaikki oli toisin. Muutos käynnistyi kuvallisen ilmaisun myötä, mutta tilanteessa oli aina myös vahva läsnäolon ilmapiiri. Kiitos, kun sain olla mukana.
Hyväksyvä katse ja aito kohtaaminen antavat toivoa, joka kannattelee ja voi käynnistää myönteisen muutoksen.
Asta Juntunen
järjestöpäällikkö
Sininauhaliitto