PERHEENÄITI PILLERIPÖHNÄSSÄ

JAA

 

Auto pomppi neljä kertaa katon kautta ympäri. Muistan jokaisen hetken, jokaisen auton ilmatilassa kuin hidastettuna ohi liukuneen roskan, kuulakärkikynän ja lattialla lojuneen mukin. Kullakin kierroksella mietin, että seuraavaan tumpsahdukseen kuolen.

Ajoin viisi vuotta sitten pahan onnettomuuden. Syy oli minun, loskan ja huonon tuurin. Hyvää tuuria oli myös. Oli pientareen paksu, laskeutumista pehmentänyt hanki, sekä se, että matkasin yksin eikä vastaantulijoita osunut kohdalle. Selvisin paljon vähemmillä vammoilla, kuin mihin aineksia olisi ollut, mutta oppirahani sain kyllä maksaa. Onnettomuus rikkoi selkäni viiden nikaman matkalta ja johti 9 kuukauden sairauslomaan.

Toipumisaikana söin enemmän lääkkeitä kuin koskaan ennen yhteensä. Makasin sohvalla kuola kirjaimellisesti suupielestä valuen ja yritin osallistua perhearkeen.

Lapsia jaksoivat naurattaa kolme ensimmäistä “Mites läksyt?” -kysymystä, mutta seitsemäs peräkkäinen ei enää. Korvieni väli tuntui pumpulilta.

Olin aikaisemmin luullut, että katukaupassakin kelpaavien lääkkeiden saaminen olisi vaikeaa, mutta ainakin keski-ikäiseltä perheenäidiltä se sujui vaikka suuta avaamatta. Yksikään lääkäri ei kysynyt kuukausien sairauslomani aikana, olisiko aika vähentää. Sen sijaan kysymys “Onks sulla tarpeeksi lääkkeitä?” toistui jokaisella käynnillä.

Parhaiten on jäänyt mieleen se kerta, kun vastaanotolla itkuun purskahtaen kerroin, että onnettomuus pyörii paljon mielessä, enkä saa nukuttua. Lääkäri poistui kiusaantuneena huoneesta. Sain käteeni kipulääkemääräyksen lisäksi unilääkereseptin, mutta katsekontaktia en saanut.

Minulla totisesti oli tarpeeksi lääkkeitä. Laatikko kaupalla kolmiokamaa kaapissa koko ajan.

Niin tarpeeksi, että vatsaa alkoi kivistää enemmän kuin selkää. Olin niin tottunut puudutettuun olooni, että huomasin jännittäväni sitä hetkeä, kun lääkkeistä pitäisi luopua. Ennakoin kipuja. Jossain vaiheessa oli pakko myöntää itselleni, että olin jo hyvän aikaa ottanut lääkkeitä varmuuden vuoksi.

Vahvat lääkkeet uivat arkeen eri reittejä. Kuva syrjäytyneestä parikymppisestä tai terminaalivaiheen narkkarista on naurettavan yksisilmäinen. Meitä potentiaalisia pillerin rouskuttelijoita löytyy tuikitavallisilta vakosamettisohvilta. Jälkeenpäin ajattelen, että varmuuden vuoksi lääkitsemistäni olisi voinut lyhentää esimerkiksi se, että “onks sulla tarpeeksi lääkkeitä?” olisi edes joka toisella kerralla ollut “miltä susta tuntuu?”. Sellaiselle vain on vastaanotoilla yhä vähemmän aikaa.

Ani Kellomäki

Kuva: Riikka Kantinkoski

Artikkelikuva: Shutterstock

Kirjoitus on ilmestynyt Toivo-lehden numerossa 2/2018.