”Toiminta jatkunut 18 vuotta, rahoitus haettava kuitenkin aina vuosittain ja jännitettävä jatkuuko rahoitus. Asiakkaat jännittävät myös ja kysyvät mihin menevät, jos toiminta lakkaa”. Huoli soteuudistuksen alla on laittanut monien järjestöjen kehittämistoiminnan jäihin, kirjoittavat A-Kiltojen liiton Noora Nieminen ja Sininauhaliiton Sari Jurvansuu.
Mielenterveys- ja päihdejärjestöjen toiminta on varsin monimuotoista. Järjestöjen tarjoama tuki, osallisuus ja palvelut ovat monille elintärkeä henkireikä tai turvasatama elämän vaikeuksien ja epävarmuuksien keskellä. Toisilla tarve järjestöjen tuottamaan arjen turvaan vaihtelee elämäntilanteen mukaan tai hiipuu ajan myötä, osa meistä tarvitsee sitä läpi elämän. Järjestöjen ketteryydestä puhutaan paljon, mutta vähintään yhtä tärkeää on, että niiden toiminnassa on pysyvyyttä.
Järjestöt joutuvat kuitenkin toimimaan lisääntyvien epävarmuuksien alaisina. Lyhyet ja epävarmat avustusjaksot ja sopimuskaudet, kilpailuttamisen kulttuurija hankemuotoisen toiminnan lisääntyminen aiheuttavat eritoten huolta siitä, saadaanko asiakkaille ja osallistujille taattua heidän hyvinvointinsa kannalta oleellista turvaa tutussa paikassa, tutun palveluntarjoajan tuottamana, tuttujen ihmisten toimesta ja tutun yhteisön ympäröimänä. Tällainen arjen perusturva on erityisen tärkeää taata kohderyhmille, jotka ovat haavoittuneimmassa asemassa, joilla on takanaan huonoja palvelukokemuksia ja joille luottamuksellisen suhteen rakentaminen tukea tarjoavaan tahoon on haasteellista.
Surullisia tarinoita epävarmuuksien toteen käymisestä riittää, esimerkkinä kunta, joka irtisanoo nimellisellä korvauksella tehdyn paikallisyhdistyksen vuokrasopimuksen vetoamalla tilojen käyttäjämäärän vähyyteen. Tilastojen kasvottomuus ei kerro, kuinka tila muodostaa jokaiselle kävijälle arkea rytmittävän ja sosiaalista vuorovaikutusta mahdollistavan yhteisön, usein ainoan paikan, joka on päihteetön eikä syrji elämän laitapuolenkin nähnyttä. Yhteys ympäröivään yhteiskuntaan ja muihin ihmisiin katkeaa pahimmillaan täysin. Tutun, tärkeäksi muodostuneen toiminnan päättyessä ihminen jää pahimmillaan ”tyhjän päälle”.
Päihde- ja mielenterveysjärjestöjen tutkimusohjelman, MIPA:n kyselyyn vastasi 199 paikallista päihde- ja mielenterveysyhdistystä: ”Toiminta jatkunut 18 vuotta, rahoitus haettava kuitenkin aina vuosittain ja jännitettävä jatkuuko rahoitus. Asiakkaat jännittävät myös ja kysyvät mihin menevät, jos toiminta lakkaa”.
Päihde- ja mielenterveysjärjestöjen toiminnan kysyntä kasvaa ja monimuotoistuu, mutta kasvavaan kysyntään ei nykytilanteessa pystytä vastaamaan halutulla tavalla. Huoli toimintaedellytyksistä suunnitteilla olevissa sote- ja maakuntauudistuksessa on laittanut kehittämistoiminnan monelta osin jäihin ei vain kunnissa vaan myös järjestökentällä. Kun sekä rahoitusjärjestelmään että poliittisiin uudistuksiin liittyy tällä hetkellä suuria epävarmuuksia, ei toimintaa ei voida tai uskalleta tarpeesta ja halusta huolimatta laajentaa, kuten usea vastaaja päihde- ja mielenterveysyhdistyksille tehdyssä kyselyssä ilmaisi.
”Rahoitus ei kehity, joten emme voi laajentaa toimintaa emmekä kehittää uutta. Resurssit pysyvät ennallaan, vaikka toiminta ja asiakaskunta kasvaa. Toiminta junnaa paikallaan, pystymme tekemään perustoiminnan, mutta ei uutta.”
”Toimintamme tavoittaa kohderyhmän hyvin ja toiminnalla on saatu aikaan positiivisia tuloksia. Toiminnalle olisi tarvetta laajemminkin, mutta rahoituksen puuttumisen ja epävarmuuden takia laajentaminen ei ole ollut mahdollista.”
Järjestökentän toimintaedellytykset on turvattava, on tuleva rahoitusjärjestelmä millainen tahansa. Myös järjestöjen ilmaisemaan kokemukseen siitä, että rahoittajat eivät ymmärrä niiden toiminnan luonnetta, tulisi reagoida korjaavasti. Yhteiskunnan tarjoama tuki on usein luonteeltaan ensisijaisesti taloudellista ja jättää henkisen tuen ja huolenpidon toissijaiseksi. Järjestöillä on tärkeä rooli arjen perusturvan tasa-arvon edistäjinä. Järjestöjen tuntemus ihmisten arjesta ja tarpeista ei ole pelkästään hetkestä syntyvää, uutta ja katvealueilta esiin nostettavaa, se on myös ajan mittaan kertyvää ymmärrystä jostain muuttumattomasta. Luvatessaan tukea yksinäisille, eksyneille ja haavoittuneille järjestöt sitoutuvat kantamaan vastuun lupauksestaan. Siksi ei ole vain tukea tarvitsevien vaan myös järjestöjen kannalta kivuliasta, kun toiminta- ja rahoitusympäristön epävarmuus ja lyhytnäköisyys syövät ihmisille ehdottoman tärkeää arjen perusturvaa.
Noora Nieminen
A-Kiltojen Liitto ry
järjestökoordinaattori, MIPA-hankkeen ohjausryhmän jäsen
Sari Jurvansuu
Sininauhaliitto
tutkija MIPA-hankkeessa