Kaksi tyttöä kuin päivä ja yö; minä perisuomalainen liinaharja ja Tanja tumma menninkäinen, jolla oli paksut, luonnonkiharat hiukset ja suuret silmät. Goottiasut – korsetit ja teräskorkoiset korkokengät – olivat hänen tavaramerkkinsä.
Tanja oli tullut kaukaa. Lapsuutensa hän oli viettänyt isoäitinsä hoivissa. Isoäidistään hän ei pitänyt, mutta en koskaan saanut tietää miksi. Hieman yli 10-vuotiaana hän muutti asumaan äitinsä luo Helsinkiin. Tanjaa oli kiusattu koulussa ulkonäkönsä ja erilaisuutensa takia eikä hänellä ollut ystäviä.
Meitä yhdisti yksinäisyys ja erilaisuus – ulkopuolisuus.
Tanja rakasti metallimusiikkia ja oli saatananpalvoja. Musta raamattu ja kaikki synkkä kiehtoivat häntä. Hänellä oli vahvat mielipiteen asioista ja maailma näytti niissä mustavalkoiselta. Kuuntelin tarkasti, vaikka en aina ymmärtänyt hänen mielipiteitään.
Jo ensi kertaa tavatessamme Tanjalla oli vahva mielialalääkitys. Välillä nauroimme ja välillä itkimme yhdessä sitä, että hänen lääkityksensä ei vieläkään ollut kohdallaan. Kun lääkkeet jäivät ottamatta, niin pelot ja epäluulo kasvoivat. Tanja pelkäsi, että hänen selkänsä takana puhutaan pahaa ja nauretaan. Teini-iässä hän oli ollut muutaman kerran hoidossa suljetulla osastolla.
Nyt ymmärrän, että Tanja ei varmaankaan ollut saanut tehdä tavallisia nuorten juttuja ja tunsi kasvaneensa pullossa. Siksi hänellä oli niin vahva halu nähdä ja kokea elämää.
Meillä molemmilla oli omat ongelmamme, joiden kanssa kamppailimme. Minulla oli sukulaiset tukenani. Tuohon aikaan inhosin sitä sidettä, mutta silti palasin aina heidän luokseen voimia keräämään. Tanjalla ei ollut auttavia käsiä ympärillään ja hän joutui selviämään yksin.
Tanjalla ei ollut poikaystävää. Hän puhui kuitenkin paljon erään bändin pojasta. Oli tavannutkin tämän ja he juttelivat paljon netissä. Minusta tuntui, että kyse oli pikemmin kaukoihastuksesta kuin oikeasta suhteesta.
Tapasin Tanjaa yhä harvemmin. Välillä hän oli huoliteltu ja hoikka ja teki ulkomaanmatkoja ja kävi bändien keikoilla. Välillä taas lievästi ylipainoinen ja hieman epäsiisti. Tanja muutti asumaan yksin. Asunto meni vähitellen kurjaan kuntoon. Muutaman kerran siivosimme yhdessä.
Hyvinä kausina hän yritti käydä valmentavassa koulutuksessa ja nuorten työpajoissa, mutta ei päässyt sisälle siihenkään maailmaan. Hän jätti ne kesken.
Kun kävimme Tanjan kanssa baareissa, hän oli rohkea ja itsevarma. Tanja ajoi seuraamme pyrkivät pojat päättäväisesti ja kovasanaisesti pois: ”Nyt on tyttöjen ilta! Painu vittuun siitä.”
Muistan erityisesti, kuinka Tanja tuli luokseni erään vaikean masennusjakson päätyttyä. Hän pelkäsi olla kodissaan yksin. Vietimme iltaa ruokaa tehden, tyttöjen juttuja höpöttäen ja musiikkia kuunnellen. Nypin hänen voimakkaat kulmakarvansa siroiksi kaariksi. Olimme onnellisia ja valvoimme koko yön.
Kaikki synkkä – myös huumeet – kiehtoivat Tanjaa. Hän ihannoi huumemaailmaa, vaikka yritin selittää, ettei siinä ole mitään hohdokasta. Hän olisi halunnut kokeilla, muttei tuntenut sopivia ihmisiä.
Viimein hän löysi poikaystävän. Ei metallimiestä vaan hipin. Tanja oli rakastunut ja onnellinen. Poika opetti hänet polttamaan pilveä.
Noin vuoden kuluttua näin bussin ikkunasta Tanjan seisomassa äitinsä kanssa R-kioskin edessä. Kaikki näytti olevan hyvin.
Kuukautta myöhemmin yhteinen tuttavamme kertoi, että Tanja oli sanonut poikaystävälleen lähtevänsä käymään kaupassa hakemassa jotain pientä. Siltä matkalta hän ei palannut. Tanja oli astunut junan alle kotilähiömme asemalla.
Olimme Tanjan kanssa kuin päivä ja yö, sarastus ja auringonlasku.
Halusin kirjoittaa Tanjasta muistuttaakseni itseäni ja meitä kaikkia siitä, että olemme kaikki nuorisotakuun takuumiehiä ja -naisia. Tarvitaan sydäntä, käsiä ja runsaasti kärsivällisyyttä. Harhailevan nuoren rinnalla on kuljettava joka säässä ja jokainen taival.
(Tunsin itsekin Tanjan, mutta tämän kirjoituksen tein hänen ystävänsä haastattelun pohjalta. Tapahtumat sijoittuvat 2000-luvulle.)
Anneli Velho
digimarkkinointi- ja viestintävastaava
anneli.velho@sininauha.fi
@AnneliVelho