Miksi toipujasta voi aluksi tuntua yksinäiseltä, pettyneeltä, ahdistuneelta? Vastaus piilee monissa eri asioissa: ihmisen elämänhistoriassa, temperamentissa, persoonan piirteissä, siinä kuinka kauan päihteiden käyttö on jatkunut ja onko ihminen saanut matkan varrella apua.
Perhe- ja psykoterapeutti Eva Kanerva on kehittänyt viimeiset vuodet mielenterveys-, päihde- ja vankilatyötä Sininauhaliitossa. Hän on ollut mukana tuomassa Suomeen perheklubeja, joissa tarjotaan tukea samassa ryhmässä sekä päihteitä käyttävälle että hänen läheisilleen. Kysyimme Kanervalta, minkälaiseen myllerrykseen ihminen joutuu, kun hän lopettaa päihteiden käytön.
Minkälaisia tunteita raitistuminen pitkän päihteidenkäytön jälkeen voi aiheuttaa?
”Ei ole olemassa mitään tiettyä kaavaa, mitä tunteita ihminen toipuessaan kokee. Ihmiset ovat yksilöitä.
Se, mistä toipuminen yleisimmin lähtee, on suuri väsymys. Sitä voi olla sekä fyysisesti että henkisesti ihan loppu.
Kun päihteet jäävät pois, voi tunteiden tunteminen ylipäätään tuntua oudolta ja yllättävältä.
Aiemmin ihminen on mahdollisesti käyttänyt tunteeseen kuin tunteeseen alkoholia, huumeita tai jotain muuta päihdettä, joka on eristänyt hänet niistä. Nyt pitääkin opetella uusia strategioita siihen, miten kestää tunteita ylipäätään.
Sosiaaliset suhteet saattavat olla poikki tai sekaisin, taloudellinen tilanne poskellaan ja työ- tai opiskelukuviot levällään. Psyykkisesti tilanne näyttäytyy ahdistuksena elämän hallitsemattomuudesta ja tulevaisuuteen liittyvästä epätietoisuudesta.
Syyllisyys ja häpeä ovat keskeisiä tunnistettavia tunteita toipumisen alussa myös. Moni kokee häpeää jo lapsuudenhistoriansa kelpaamattomuuskokemusten pohjalta. Pitkä päihteidenkäyttö itsessään synnyttää myös syyllisyydentunteita. Iso merkitys on silläkin, minkälaista se päihteidenkäyttöaika on ollut: onko joutunut hyväksikäytön tai väkivallan kohteeksi tai onko itse tehnyt jotain, mistä tulee iso syyllisyystaakka.
Moni kokee myös pettymystä. Olo ei tunnukaan heti hyvältä. Tunnetilat päinvastoin heittelehtivät rajusti ja pitää opetella elämän uudenlaiseen tasaisuuteen. Pikkuhiljaa pienemmät nyanssit alkavat sitten erottua ja tuottaa mielihyvää. Prosessi on kuitenkin monen vuoden mittainen.
Yksinäisyyden tunne voi myös olla aluksi suuri. Monella vaihtuu kaveriporukka, kun on pakko ottaa etäisyyttä muihin päihteidenkäyttäjiin. On ehkä tullut ero, ihminen voi olla etääntynyt lapsistaan.
Kaikista näistä syistä olisi tärkeää, että raitistumisen alussa olisi paljon turvaa, toisten toipuneiden ja ammattilaisten tukea sekä uusia mielihyvän lähteitä päihteiden tilalle. Näiden vaikeiden vaiheiden keskellä esimerkiksi usko, rakkaussuhde tai lapset voivat merkittävästi motivoida jaksamaan.”
Miten paljon ihmisen henkilöhistoria vaikuttaa näihin tunteisiin?
”Perusluottamus toisiin ihmisiin ja elämään rakentuu varhaisista vuorovaikutussuhteista alkaen. Osa meistä kykenee selviytymään hyvinkin karuista oloista, kun taas toiset ovat herkempiä.
Yksi asia, mikä vaikuttaa toipujan tunteisiin, on päihteiden käytön aloitusikä.
Olisi hienoa, jos ihminen pystyisi elämään mahdollisimman päihteettömästi murrosiän yli. Murrosikäiset käyvät läpi isoja asioita: suhdetta kasvattajiinsa, fyysiseen muutokseensa, seksuaalisuuteensa, arvoihinsa ja identiteettiinsä.
Murrosikäisenä eriydytään omaksi persoonaksi ja opitaan tunteiden, kuten juuri pettymyksen, ahdistuksen ja häpeän sietämistä ja säätelyä. Jotkut aloittavat kuitenkin juuri silloin päihteiden käytön – haastaakseen, kyseenalaistaakseen, elääkseen vahvojen ja vaikeiden tunteiden kanssa.”
Mitä apua tunteiden käsittelemiseen voi saada?
”Turvan ja luottamuksen kokemuksia voi saada esimerkiksi terapian avulla. Terapiassa tullaan tietoiseksi tunteista, opetellaan sietämään niitä ja tutkitaan keinoja, miten niiden kanssa käytännöntilanteissa eletään. Edellä mainittujen lisäksi ihmisen on tärkeää tutustua myös omaan vihaansa ja surra surunsa. Pelkästään päihteistä luopumiseen liittyy surua. Omassa arjessa näitä sitten harjoitellaan. Vertaistuki on tässä harjoittelussa monille hyvin tärkeää.
Aluksi voi olla vaikeuksia saada kiinni pienistä asioista: lintu lentää ikkunalaudalle, taapero harjoittelee seisomista. Oleellista on, ettei kiirehdi. Antaa ajan kulua riittävästi.
On fysiologinen tosiasia, että päihteiden käyttö muuttaa ihmisen palkitsemisjärjestelmää. Mielihyvä pitää saada välittömästi. Hölkkälenkillä hyvän olon tavoittaminen kestää kauemmin. Kehon ja mielen pitää sopeutua. Kärsivällisyyttä joutuu opettelemaan.
Toipujan apuna voivat hyvässä tapauksessa olla myös sosiaalinen verkosto ja harrastukset; ennen päihderiippuvuutta olemassa olleita asioita, joiden pariin palata.
Alussa selkeys on tärkeää. Siksi monessa päihdehoitopaikassa on tarkat säännöt. Vaikka säännöt olisivat jäykät, tulisi toipuvaan ihmiseen suhtautua hienotunteisuudella. Kenenkään koskemattomuutta ei saisi loukata, sillä se lisää epäluottamusta, turvattomuutta ja pelkoa. Toipujalle päihde on aiemmin nimenomaan merkinnyt turvaa, se on lievittänyt yksinäisyyttä ja helpottanut kuoleman pelkoa sekä olemassaolon ahdistusta. Jos tuo turva hoitopaikassa katoaa, se lisää riskiä hoidon katkaisuun.”
Mitä mieltä olet näkemyksestä, jonka mukaan päihderiippuvainen on aina päihderiippuvainen?
”12 askeleen ohjelmassa tosiaan ajatellaan, että alkoholisti on aina alkoholisti, ja se sanotaan ääneen omassa ryhmäpuheenvuorossa. Perheklubitoiminnassa ajatellaan, että päihdeongelma on elämäntapaongelma ja siihen voidaan vaikuttaa. Taustalla on kognitiivisen psykologian ajattelu: voimme oppia käyttäytymään toisella tavalla. Joku ihminen voi toipua kokonaan. Mutta jos on ehtinyt kehittyä vahva riippuvuus, en menisi ottamaan riskiä. Ihmisellä on kuitenkin oikeus vapautua päihdeongelmaisen identiteetistä.”
Miten toipumisprosessi vaikuttaa läheiseen? Minkälaisia tunteita läheisessä herää?
”Läheisessä nousee usein ensin kauheasti toivoa. Että nyt kaikki muuttuu kivaksi. Hänellä on paljon ”saamisia” ja vaille jäämistä suhteessa, joten se on ymmärrettävää.
Järkytys voi olla suuri, kun toipumisprosessi onkin hidas ja toipuja muuttuu läheisen mielestä hankalammaksi. Päihteidenkäytön aikana häivytetyt tunteet nousevat esiin.
Sekin voi olla vaikeaa, että toipuja alkaa hoitaa omia asioitaan ja kiinnostua arjesta, läheinen kun on usein tottunut tekemään kaiken. Nyt kun toisella onkin mielipiteitä vaikkapa sohvan sijainnista tai maton väristä, sitä voi olla vaikea sulattaa.
Myös läheinen voi retkahtaa, pudota toimintamalleihin, joita hänellä on ollut toisen päihteidenkäytön aikana: hän kyttää eikä luota toipujaan.
Suhteeseen on saattanut liittyä epätervettä vallankäyttöä ja vähättelyä. Siksi läheisen pitäisi pystyä irrottautumaan päihteidenkäyttäjästä ja elää omaa elämäänsä. Antaa toipujan tehdä omat ratkaisunsa.
Läheisen asemaa pitäisi parantaa. Vaikka tuki on kirjattu päihdehuoltolakiin, sitä ei käytännössä saa tarpeeksi. Perheklubien lähestymistapa on perheterapeuttinen: ongelmat syntyvät yhteisöissä ja ne myös korjataan siellä.”
Mitä roolia luottamus näyttelee? Kokeeko toipuja, että häneen vielä luotetaan? Entä voivatko läheiset kokea luottamusta?
”Voimakkaan päihteidenkäytön aikana perheenjäsenten keskinäinen luottamus on usein murentunut. Molemmin puolin on tapahtunut loukkaamista.
Kun läheinen oppii päästämään irti, pääsee päihteiden käyttäjäkin kasvamaan vastuuseen omasta elämästään. Luultavasti näin ei ole ollut päihdekuvioiden takia. Muutosten alkaessa läheisenkin luottamus voi alkaa vähitellen rakentua.
Ammattilaisena ajattelen, että luottamusta ei pitäisi hirveästi kyseenalaistaa, vaan sen tulisi olla itsestään selvä lähtökohta.
Luottamus kasvattaa luottamusta. Se on erityisen tärkeää ihmiselle, joka ei ole kokenut saaneensa osakseen luottamusta. Joskus pitää kylvää sokkona ilman takeita siitä, tuleeko satoa.
Eniten valhe rikkoo sen kantajaa. Meidän tehtävämme on auttaa ihmisiä tulemaan itse tietoiseksi siitä. Se ei tapahdu ylhäältä osoittamalla vaan yhdessä katsomalla.
Raitis elämä helpottuu ajan myötä. Ja vaikka se ei helpoksi muuttuisi koskaan, se tuntuu päihde-elämään verrattuna useimmista kuitenkin merkitykselliseltä ja omalta elämältä.”
Julkaistu Sininauhaliiton TOIVO 4/2018 -lehdessä
Teksti: Satu Mustonen
Lue koko toipumisteemainen TOIVO 4/ 2018