”Äitini kuoli vuonna 2003. Kerroin vuosikausien ajan, että äiti kuoli syöpään. En kertonut, että päihderiippuvuus vaikutti vahvasti hänen kuolemaansa. Viime vuosina olen puhunut asiasta avoimesti.”
Ajattelin koko peruskoulun ajan, että olen tyhmä, koska en pärjännyt koulussa. Esimerkiksi matematiikka, joka vaatii keskittymistä, oli minulle liian hankalaa. Sen sijaan luovissa aineissa kuten kuvaamataidossa olin taitava. Koulussa kaikki tiesivät, että äidilläni oli alkoholiongelma. Olin se vuokratalojen tyttö, joka asui keskellä keskiluokkaista perheidylliä Lauttasaaressa. Kotona oli väkivaltaa ja äidillä miehet vaihtuivat usein. Mummo kasvatti minua, koska äiti ei siihen pystynyt.
Koulussa havaittiin kipuiluni. Minut ohjattiin koulupsykologin vastaanotolle, mutta puhuin itseni ulos tilanteesta. Ilmoitin psykologille, että äiti oli käskenyt minun hoitaa itse omat ongelmani, ja työntekijä uskoi sen eikä kysellyt perään.
Muutin kymppiluokalla isäni luo, jotta pääsin pois kotoa. Isän luona vuorokausirytmi oli normaalimpi ja pääsin kiinni tavalliseen arkeen. Muutto isän luo pelasti tulevaisuuteni. Oivalsin ison asian kymppiluokan aikana. Tajusin, että en ole tyhmä, vaan kouluvaikeuteni johtuivat perheeni tilanteesta. Oivallus avasi minulle tulevaisuuden. Vaihdoin ammattikoulun lukioon, sillä halusin jatkaa opiskelua.
Läheisestä päihdetyön ammattilaiseksi
Äitini sairastui syöpään, kun olin lukiossa. Päihteiden käytön takia äiti ei hakeutunut ajoissa hoitoon, ja syöpädiagnoosi viivästyi. Päihderiippuvuus leimasi äidin arkea vakavasta sairastumisesta huolimatta. Hoidin äitiä loppuun asti yhdessä mummoni kanssa. Luin pääsykoekirjoja äidin sairaalavuoteen vieressä.
Olin 21-vuotias, kun äitini kuoli. Olisin tarvinnut elämääni äitiä, mutta onneksi minulla on ollut mummo. Mummon kanssa olen saanut kasvaa aikuiseksi. Ilman mummoa en olisi tässä nyt.
Samana vuonna, kun äitini kuoli, pääsin opiskelemaan toimintaterapiaa. Tiesin heti, että tahdon suuntautua mielenterveys- ja päihdetyöhön. Kirjoitin toimintaterapian lopputyöni siitä, kuinka tukea lapsia riskiperheissä ja vahvistaa resilienssin taitoja. Valmistumisen jälkeen tein asiakastyötä mielenterveys- ja päihdekuntoutujien kanssa mm. asumisyksiköissä.
Minulta kysyttiin kerran työhaastattelussa, miksi en valinnut työtä somaattisten sairauksien parissa. Vastaus oli itselleni selkeä – somatiikassa kysymyksiin löytyy yleensä helpohko vastaus. Sen sijaan, kun puhutaan psykiatriasta ja päihdetyöstä, ihmisen elämää joudutaan pohtimaan eri tavalla.
Asiakastyössä tehtäväni on tarjota ihmisille tukea sekä keinoja päästä tilanteessa eteenpäin. Sen jälkeen ihmiset tekevät itse omat valintansa elämänsä suhteen. Kasvaminen perheessä, jossa oli päihdeongelmia, on auttanut minua rajaamaan, mihin voin vaikuttaa ja mihin en voi vaikuttaa. En siksi mene työroolissani yliauttamisen puolelle. Opin asiakastyössä rajaamisen taidon kotona, sillä äitini eli elämänsä odottaen ihmistä, joka pelastaisi hänet.
Nykyään päihdekuolemasta saa jo puhua
Sain päihdetyössä asiakkailta ihmettelyä, kuinka voin tietää niin paljon päihteiden käytön arjesta. Asiakkaat kysyivät minulta, milloin olen itse lopettanut päihteiden käytön. Silloin kerroin heille, että olen kasvanut päihdeperheessä. Muita selityksiä ei enää tarvittu.
Nykyään myös päihdetyön ammattilaiset voivat puhua omasta kokemustaustastaan. Kulttuurin muutos on vaikuttanut siihen, että aloin viitisen vuotta sitten myös itse puhua avoimesti äitini päihdekuolemasta. Tilanne oli vielä toinen 2000-luvun alussa. Ammattikorkeakoulun opettaja sanoi minulle opintojen alkuvaiheessa, että älä ikinä puhu perhetaustastasi kenellekään. Opettajan mukaan minun tehtäväni oli käsitellä kipukohtani niin, etteivät ne tule lainkaan esiin työelämässä. Olen iloinen ja huojentunut siitä, että päihdekuolemasta voi nykyään puhua avoimemmin.
Minulla on käynyt onni monien valintojen osalta elämässäni. En halua olla esimerkki selviytyjästä tai kertoa sankaritarinaa. Psykoterapia on ollut minulle tärkeää menetysten kohtaamisessa. Psykoterapiassa pääsin kerrankin itse puhumaan siitä, mikä on ollut vaikeaa. Esimerkiksi masennus on minusta terve reaktio olosuhteisiin, jotka ovat kohtuuttomat. Masennus ei ole yksilössä oleva vika tai kyvyttömyys, mikä unohtuu usein mielenterveyskeskusteluista.
Päihde- ja mielenterveystyössä ollaan päivittäin tekemisissä raskaiden asioiden kanssa. Alan työnohjaus on kuitenkin edelleen heikkoa. Minusta työntekijöillä pitäisi olla mahdollisuus myös henkilökohtaiseen työnohjaukseen.
Vaiettumenetys.fi-sivustol
Kuva: ©Helsingin kaupunginmuseo