"Arkeni ei ole helppo, mutta minulla on palava elämänhalu"

JAA

“Vammauduin päihteidenkäytön seurauksena vuonna 2000, ollessani 16-vuotias. Päihteidenkäyttöni alkoi jo ennen sitä. Vanhempani erosivat, kun olin ala-asteella. Ylä-asteelle siirryttyäni minua kiusattiin niin, että vaihdoin koulua. Äitini haki minulle tukea ja minulla todettiin tunnehäiriö. Sain helpon lohdun päihteistä. Elämän murheet unohtuivat, vaikka niitä olisi pitänyt käsitellä jo tuolloin.

Vammauduin putoamisonnettomuudessa. Putosin viidennen kerroksen parvekkeelta. Sain aivovamman ja neliraajahalvauksen. Myöhemmin minulla on diagnosoitu myös hengitysvajaus sekä autonomisen hermoston toimintahäiriö nimeltä autonominen dysrefleksia, osteoporoosi, psoriasis sekä ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriö. Minulle on tehty virtsa- ja paksusuoliavanteet.

Akuutti sairaala- ja kuntoutus hoito kesti yhdeksän kuukautta. Olin teho-osastolla kolme kuukautta, kuntoutusosastolla hetken ja vielä kolme kuukautta Käpylän Kuntoutuskeskuksessa Helsingissä. Kuntoutus oli rankkaa, mutta tuotti hyviä tuloksia.

Muutin 17-vuotiaana palvelutaloon asumaan. Juuri vammautuneena elämästä kiinni ottaminen ja vastuun kantaminen itsestään oli vaikeaa ja raskasta. Olin masentunut, ahdistunut, enkä pystynyt hyväksymään itseäni ja elämääni sellaisenaan. Erkaannuin oikeista ystävistäni häpeän vuoksi ja hyvin pian hain päihteet takaisin elämääni.

Nyt ongelmana oli se, etten pystynyt omin käsin käyttämään huumeita. Minulla oli muutama “kaveri” jotka toivat kaman kotiini ja auttoivat minua vetämään. Tietenkin heidänkin täytyi hyötyä siitä jotain, joten tarjosin heillekin. Minua käytettiin usein rahallisesti hyväksi sillä hinnalla, että minun oli saatava huumeita.

Monta vuotta siinä meni sekoillessa ja oli ajanjaksoja, jolloin en käyttänyt tai käytin vähemmän. Noiden vuosien aikana minut myös raiskattiin, joka heikensi lisää itsetuntoani. Sekin oli yksi syy lisää käyttää päihteitä.

Menetin lisäksi luottotietoni nopeasti ja sain edunvalvojan. Asunnot ja kaverit vaihtuivat.

Huumeiden käytöstä tuli ajan kanssa päivittäistä. Millään muulla ei ollut enää väliä, kuin huumeilla. Ihmis- ja perhesuhteet kariutuivat. Syöminen jäi pois ja laihduin hurjasti. Vasempaan lonkkaani tuli vaikea painehaava, joka oireili hermosto-oireina ja kipuiluna. Joka aamu oksentelin ja toivoin, mutta samalla pelkäsin omaa kuolemaani.

Vuonna 2008 pääsin Turun Nuoriso-aseman asiakkaaksi. Joka kerta lupasin itselleni ja heille lopettavani huumeiden käytön, mutta en pystynyt siihen yksin. He ohjasivat minut vertaistukiryhmiin. Siellä tapasin ihmisiä, jotka elävät raittiina ja heillä oli ihan oikea elämä.

18 kuukauden raittiuteni jälkeen paras ystäväni menehtyi toiseen sydänleikkaukseensa, osittain päihteiden käytön seurauksena. Retkahdin, päädyin psykiatriseen sairaalaan ja menin pian psykoosiin. Olin purrut kaksi sormeani melkein poikki. Sain verenmyrkytyksen ja kaksi sormea amputoitiin.

2011 pikkusiskoni teki itsemurhan. Hän jättäytyi junan alle. Hankin itselleni valtavat määrät lääkkeitä ja selitin itselleni, että koska ne ovat lääkärin määräämiä, tämä ei ole huumeiden käyttämistä. Kuitenkin ajan kuluessa olin suunnittelemassa jo omaa itsemurhaani.

Haimme minulle päihdehoitoa laitoskuntoutuksesta.

Monet kuntoutuslaitokset eivät soveltuneet pyörätuolin käyttäjälle. Kun hyvä hoitolaitos vihdoin löytyi, kunta ei maksanutkaan minulle henkilökohtaista apua, jota tarvitsen kaikissa päivittäisissä toimissa ja vapaa-ajalla.

Pitkien taisteluiden jälkeen pääsin yksityiseen Minnesota-mallisen avohoitoon, joka kesti vuoden. Tuo vuosi oli elämäni suurin käännekohta. Aloin ymmärtää, että minulla on päihdesairaus.

Minulla on kuitenkin tällä hetkellä paljon kipuja ja hermosto-oireita, joiden vuoksi joudun käyttämään säännöllisesti vahvaa, päihteeksi luokiteltavaa kipulääkettä. Olen joutunut hyväksymään sen osana elämääni, jotta selviän arjesta.

Arkeni ei ole helppoa kaikkien sairauksieni kanssa, mutta minulla on palava elämänhalu. Monesti olen ollut elämän ja kuoleman rajoilla. Tehohoitojaksoja minulla on ollut reilusti yli 20 kertaa, pääasiassa keuhkokuumeiden ja infektioiden vuoksi.

Minulla on henkeä uhkaavassa lääkelistassa kaikki opiaatit. Saan pienistäkin määristä hengityslaman ja tajunnantason laskun. Eli jos vetäisin vielä lempihuumeitani, luultavasti kuolisin ensimmäiseen annokseen, silti minulla ilmenee vielä joskus mielitekoja.

Tänään hoidan päihdesairauttani edelleen käymällä säännöllisesti vertaistukiryhmissä. Olen opiskellut Invalidiliiton kautta kokemusasiantuntijaksi ja teen ensimmäistä kertaa keikkaluontoista työtä 18 vuoteen.

Olen sopeutunut elämään. Nautin hyvin pienistä asioista, kuten siitä, että joku hymyilee minulle. Minulla on parisuhde, jossa molemmat rakastamme ja tuemme toisiamme. Edunvalvonta on purettu, eli hoidan itse raha- ja muut asiat. Suhteeni vanhempiini on parempi.

Tämän kaiken olen saanut aikaan pysymällä raittiina ja opettelemalla kantamaan vastuun itsestäni ja teoistani. Ja hoitamalla itseäni ja päihdesairauttani päivittäin. Se on ainut tie ja mahdollisuus hyvään elämään, jota todella arvostan ja haluan elää.”

image.alt
Invalidiliiton kokemusasiantuntija
Johanna Nurmi