Jossain kohtaa matkaani, ja kaikkien ihmisten matkaa, tapahtuu jotain ennakoimatonta, jonka kanssa selviytymiseen minun on lähdettävä etsimään auttajia ja tukijoita oman elinpiirini ulkopuolelta.
Lähden etsimään apua sotepalveluista. Sotejärjestelmä on luotu sellaisen ajattelun pohjalle, että ihmisellä on tiettyjä standardoitavissa olevia ongelmia. Minun ongelmani, pulmani ja tilanteeni ovat ikään kuin tilauksia, joihin järjestelmä vastaa eri palvelutuotteilla.
1970-luvulla viranomaiskieleen ilmaantui sana moniongelmaisuus. Sen mukaan olen moniongelmainen, jos minulla on palvelutilaus, jonka kohdalla järjestelmä ei tunnista, kenelle asia kuuluu ja mitä tehdä. Valmiisiin luokituksiin sopimattomia sosiaalisia ongelmia on yhä enemmän, varsinkin pitkäaikaisissa kriiseissä.
Kun etsin apua, vastaani saattaa tulla mistä tahansa – hakemalla tai hakematta – ihminen, joka kertoo, että on itse kokenut saman asian kuin minä. Itse olin luullut, että olin maailman ainoa ihminen. Hän on kulkenut itse saman polun kuin minä ja on nyt tässä. Kerron hänelle asioita, joita en kerro muille. Parhaassa tapauksessa saan apua myös sotejärjestelmästä, mutta se ei korvaa tukea, jota saan tältä vertaiselta.
Hän tietää, miltä minusta tuntuu. Hän on vertainen.
Joskus syvällä viime vuosituhannella kehitin pitkään vertaistoimintaa työkseni. Koulutimme vertaisryhmiin ohjaajiksi ihmisiä, joilla oli kokemusta eri ongelmien kanssa elämisestä. Sen jälkeen koulutimme näitä ohjaajia kouluttamaan itse uusia ohjaajia.
Pääosa oppimisesta oli poisoppimista – sen opettelua, että vertaisen tehtävä on olla vertainen, rohkaista, kuunnella, antaa tilaa eikä ratkaista toisen ongelmia. Sotepalveluissa alettiin vuosituhannen lopulla aiempaa enemmän kiinnostua myös siitä, miten erilaisia ongelmia kohdanneita ihmisiä tulisi ”kohdata”.
Kokemustiedosta on kokemustietoa
Järjestökentälle alkoi syntyä useita hankkeita, joissa koulutettiin ongelmia itse kokeneita ihmisiä kertomaan ammattihenkilöstölle, mitä on oikeasti elää erilaisissa hankalissa elämäntilanteissa. Alettiin puhua tiedon luonteesta ja pohtia kysymystä siitä, olisiko kokemustieto jonkinlainen oma tiedon lajinsa ja mitä siitä pitäisi ajatella.
Päihdekenttä on ollut sotekentässä toisenlainen toimija ja vertais- ja kokemustiedon suhteen jollain lailla myös aikaansa edellä. AA-ryhmissä ja itse toipuneiden perustamissa toipumisyhteisöissä on vuosikymmeniä tiedetty, mitä on vertaistuki ja kokemustieto, ennen kuin virallinen sotejärjestelmä otti sanat käyttöön.
Ajat syvällä viime vuosituhannella olivat sotekentällä kuitenkin epäluuloiset. Pelättiin, että vertaisyhteisöistä muodostuu identiteettiyhteisöjä, joissa oma elämänkokemus, elämäntilanne tai sairaus määrittää koko omaa olemista ja identiteettiä loppuelämän ajan. Pelättiin, ettei ihminen vertaisryhmissä ja -yhteisöissä pääse elämässään ja toipumisessaan eteenpäin, vaan jämähtää toistamaan vertaisyhteisössä toistettavaa tarinaa.
Epäiltiin, ettei sokea voi sokeaa taluttaa.
Kovia kokeneet ihmiset toisiaan tukemassa voi näyttäytyä myös palveluiden alasajon kauhukuvana. Kritiikkiin on vastattu sanomalla, että kokemustieto ja vertaistuki ovat voimavaroja toipumisessa ja kuntoutumisessa ja täydentävät asiantuntijatietoa ja asiantuntijapalveluita.
Kiintiökokemusasiantuntija?
Nyt eletään aikaa, jona vertaisuudesta ja kokemustiedosta on tullut valtavirtaa – yhteiskunnan eri sektoreilla ja ennen kaikkea sotekentän ulkopuolella. Suurin muutoksen ajuri on tietysti ollut internet. Netistä löytyy oman päätöksenteon tueksi asiantuntijatietoa, kokemustietoa, vääristeltyä tietoa ja kaikkia muita mahdollisia tiedon lajeja.
Sotejärjestelmä on joka tasolla alkanut hyödyntää vertaistukea ja kokemustietoa ihan toisella tapaa kuin viime vuosituhannella. Paljon todella hyvää on tapahtunut.
Jotain kiusallistakin tässä hyödyntämisessä on kuitenkin alkanut olla. Soteammattilaisten omia kelpoisuusvaatimuksia eri auttamisen rooleissa on viritetty yhä tiukemmalle.
Tarkkaa on, minkälaisella koulutuksella ihmistä saa auttaa ja millä nimellä mitäkin auttamista saa kutsua.
Riskinä on, että samalla kun kokemustiedolle halutaan antaa sijaa, kokemusasiantuntijuus valjastetaan yhdeksi tarkkaan säädellyksi järjestelmän osaksi. Järjestelmässä halutaan välillä nähdä kokemusasiantuntijuus professiona, johon vaaditaan tietty koulutusväylänsä ja johon on omat kelpoisuusvaatimuksensa. Todellinen asiakaskentän osallisuus palvelujen kehittämisessä ja arvioimisessa on joskus vaarassa korvautua sillä, että päätöksentekoelimiin nimetään yksi ihminen, joka on joskus elämässään käyttänyt järjestelmän palveluja.
Vertaisuus antaa tilaa kasvaa
Palaan omalle polulleni, jossa etsin vertaistukea. Kaipaan vertaista ennen kaikkea tilanteessa, jossa joudun kysymään, kuka oikein olen tässä uudessa tilanteessa. Elämä muuttuu äkillisesti tai pitkäkestoinen tilanne syö voimiani. En halua saada hyvää tarkoittavia neuvoja innokkailta auttajilta, vaan haluan löytää ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman ja joiden kanssa jakaa kokemuksia tasavertaisena ihmisenä.
Toisten kokemuksilla on isoin merkitys silloin kun isoimpia ongelmia ovat leimautumisen pelko, musertava yksinäisyys, häpeä ja omat kuvitelmat siitä, että kohtaloni on jäädä lopullisesti elämästä syrjään ja että olen ainoa, joka tällaiseen tilanteeseen on ajautunut.
En halua sotepalveluja, joissa vertaistuki ja kokemustieto on kiintiöity ja minua edustaa palvelujärjestelmän ohjausryhmään nimetty kokemusasiantuntija. Soteammattilaisen ammattitaitoa sen sijaan olisi, että minulle tarjottaisiin mahdollisuuksia vertaistukeen, vaikka en sitä suoraan ymmärtäisi kysyäkään.
Entä ne vertaisyhteisöt, joissa kokoonnutaan pitkäkestoisiin vertaissuhteisiin? Ne, joiden kohdalla ulkopuolinen välillä kysyy, eikö olisi jo aika siirtyä elämässä eteenpäin?
Usein kovimmissa kriiseissä selviytymistä ja toipumista auttaa, jos voi löytyä paikkoja, joissa saa olla kysymättä, joissa löytyy vastavuoroisia ihmissuhteita, joissa voi pikkuhiljaa löytää ja kokeilla rooleja myös toisten tukijana. Monet toipumisyhteisöt, pitkäkestoiset vertaisryhmät ja päiväkeskukset voivat olla näitä yhteisöjä. Vertaistuki näyttäytyy niissä hiljaisessa muodossa. Ne voivat parhaimmillaan olla paikkoja, joista voi alkaa sanomaan ”me”.
