”Osaan nyt käsitellä peliajatuksiani”

Hanna ei peitellyt pelaamistaan millään tavalla, joten kiinni jääminen oli lopulta helpotus.
JAA

Hanna Karmakka-Asare teki töitä aamusta iltaan ja välillä viikonloppuisinkin. Öistä tuli unettomia ja stressintäyteisiä. Mieleen tuli kasinolle tehty reissu ystävän kanssa.  Netistä löytyi kupla, minne paeta arkea ja väsymystä.

”2010-luvun alussa työskentelin vastuullisessa tehtävässä keskisuuressa yrityksessä. Olin tiedostamattani äärimmäisen väsynyt. Heräilin öisin stressaantuneena miettimään työasioita. Alaisten määrä kasvoi ja sokeuduin sille, kuinka paljon työ vei aikaani.

Minulla ei ollut työnohjausta eikä ketään, jonka kanssa olisin purkanut työasioita.

Hyppäsin sairastuneiden tilalle töihin, kannoin töitä kotiin ja työpäivä saattoi jatkua aamuyhdeksästä iltayhdeksään. Mielessäni normalisoin sitä. Ajattelin olevani vapaa.

Pelit alkoivat kiinnostaa ystäväni pelaamisen myötä. Sukelsin todella nopeasti sinne maailmaan. Huomasin, että siellä ahdistus ja väsymys katosivat. Tärkeintä ei ollut voittaa, vaan saada jatkaa pelaamista.

Olin niin sanottu pakopelaaja.

Työaikana en pelannut, mutta loppuvaiheessa aloitin viikonloppuisin pelaamisen heti herättyäni ja jatkoin pitkälle aamuyöhön saakka.

Pelihimo vei hoitoon

Oli sanomattakin selvää, että omat rahani loppuvat jossain kohtaa.  Vastuullisen asemani ansiosta minulla oli pääsy työnantajan rahoihin. Mitään suunnittelematta aloin käyttää sitä hyväkseni.

En ajatellut onko se väärin. En ajatellut seurauksia. Mielessäni oli vain pelaaminen.

Oma pelikuplani oli ainoa paikka, missä voin kohtuullisesti.

Tietenkin jäin häviölle. Ei siinä ollut järjen häivää.

En peitellyt tekemisiäni millään tavalla, joten muutaman kuukauden päästä jäin kiinni. Kun muistelen tuota hetkeä nykyään, se tuntuu edelleen kauhealta.

Sain apua sekä terveyskeskuksesta että Peluurista, jonka olin löytänyt googlaamalla.

Kun soitin sinne, pelkäsin vastaajan päivittelevän tilannettani, sillä ajattelin olevani aika poikkeuksellisessa tilanteessa.

Että olin ajanut itseni pelaamalla tähän jamaan.

Puhelimeen vastannut henkilö oli kuitenkin todella lämmin.

Pikkuhiljaa elämästä kiinni

Arkeni oli sitä, että opettelin viemään roskia ulos.

Opettelin siivoamaan ja syömään, menemään suihkuun ja pesemään hiukset.

Aloin käydä Peliklinikan avohoidossa kerran viikossa. Kirjauduin myös Peli poikki -ohjelmaan. Minulla todettiin vakava masennus. Olin A-klinikan masennusryhmässä. Olin siis monessa mukana, ehkä siksi, että olin pihalla kuin lumiukko. Yritin ymmärtää, mitä minulle oli tapahtunut ja mikä on peliongelma.

Oikeusprosessi kesti kolme vuotta. Sinä aikana yritin ymmärtää tapahtunutta. Pelkäsin valtavasti tulevaisuutta ja tuomiotani.

Ennen vankila-aikaa aloitin sosionomin opinnot. Vanajan avovankilasta kävin jo päivystämässä Peluurin puhelimessa.  Voi sanoa, että olen siunattu, kun saan tehdä tällaista työtä. Se syventää myös ymmärrystä omasta pelaamisestani. Koska olen aina ollut hyvin työorientoitunut, tuo työn tavoitteellinen tekeminen edelleen tyydytystä.

Päätös pysyy

Minulla oli muutama ystävä, jotka jäivät. He ovat hyväksyneet minut sellaisena kuin olen. Oli kuitenkin myös juoruilua ja selkään puukottamista silloisilta läheisiltäkin ystäviltä. Muutin eri paikkakunnalle. Löysin miehenkin ja menin naimisiin.

Hanna Karmakka-Asareen Tossu-hevonen on “maailman arin”.

Nykyään tyhjennän pääni hevostani hoitamalla ja ratsastamalla. Se on elämäntapa, sillä aloin ratsastusharrastuksen jo kymmenvuotiaana. Silloin kun aloin pelata, ratsastaminen kuitenkin jäi. Olin niin uupunut, että tallille lähteminen tuntui mahdottomalta. En nähnyt ratsastusta silloin eheyttävänä tekijänä, vaan ylitsepääsemättömän uuvuttavana tehtävänä. Oli helpompaa vain avata kone ja upota peleihin.

Hevoseni Tohvelisankari eli Tossu on norsun kokoinen, äärettömän kiltti ja hirveän kiintynyt minuun. Minulla ei ole mitään tavoitteita sen kanssa. Haluan vain mennä sen kanssa metsässä ja katsella lintuja. Kun menen tallille, Tossu painaa päänsä syliini. Minulla on ollut valtava huoli, että joudun luopumaan siitä. En nyt itse omista sitä. Jos menetän sen, menetän kaiken.

Peliajatuksia on joskus vieläkin. En koskaan kiellä sitä keskustellessani Tiltissä kävijöiden kanssa.

Tunnetila on ollut vahva ja seuraa minua edelleen. Jos ei muuten, niin joka kuukausi, kun maksan kavaltamaani rahaa takaisin. Ymmärrän hyvin, kun Tiltissä pelaajat puhuvat niukkuuden kanssa elämisestä; mitä se on ja miltä se tuntuu.

Osaa kuitenkin käsitellä peliajatusta. En ole edes harkinnut meneväni pelaamaan.

Suuri syy pelaamattomuuteeni on se, että olen päätökseni tehnyt. Jos rikon sen päätökseni, petän itseni ja sitten millään ei ole mitään väliä.”

Hanna Karmakka-Asare on Sininauhaliiton tieto- ja tukipiste Tiltin asiakastyöntekijä ja kokemusasiantuntija. Hän on myös ensimmäisen pelaajille ja heidän läheisilleen tarkoitetun perheklubin tukiohjaaja. Aloitti ratsastusharrastuksen 10-vuotiaana.

 

Mistä pelihimo johtuu ja miten siitä pääsee?

THL:n vuoden 2015 väestökyselyn perusteella 15–74-vuotiaista suomalaisista 1,3 %:lla on todennäköinen rahapeliriippuvuus ja 3,3 %:lla pelaaminen on ongelma.

Kaikilla ihmisillä on potentiaali kehittää riippuvuus. Perintötekijät vaikuttavat jonkin verran, mutta yhtä selittävää tekijää peliriippuvuuden syntymiseen ei ole.

Riippuvuuden syntymistä voi tarkastella paitsi riippuvuusnäkökulmasta myös ajatusvirheiden kannalta tai tunnesäätelyn vaikeuksien kautta. Ajatusvirheet ovat tyypillisesti sellaisia, että pelaajan mieli nivoo yhteen tapahtumia: ennustetaan tulevia tapahtumia ja todennäköisyyksiä, esimerkiksi niin, että tappion jälkeen tulee voitto. Kun pelihimo iskee, mieliala on positiivisesti värittynyt eikä kielteisiä seurauksia ajatella.

Pelaajalla voi olla myös monenlaisia rituaaleja ja rutiineja, vaikkapa tietty tapa painella pelinappuloita. Taustalla vaikuttavat tuolloin erilaiset oppimismekanismit. Pelaaja yrittää alitajuisesti löytää voittoisia strategioita. Tämäkin on yksilöllistä, ihmisellä ei tarvitse olla edes peliongelmaa, kun hän ajattelee, että tappioputki ennakoi voittoa. Olemme huonoja ymmärtämään satunnaisuutta – voittoa ei välttämättä tule pitkänkään häviämisen seurauksena.

Pelaamista voidaan tarkastella myös neurobiologian tasolta. Pelaamisesta saadaan positiivinen, vahvistava palaute, mielihyväkeskus aktivoituu. Jo pelkkä pelin odottaminen aiheuttaa mielihyvää, ja siksi pelaamisesta tulee tapa. Päätöksenteko automatisoituu eikä päätöstä pelin aloittamisesta mietitä eikä kyseenalaisteta.

Pelaamista ja sen koukuttavuutta voivat edesauttaa myös taloudelliset ansat: on pakko jatkaa pelaamista ja saada iso voitto. Pelaaja ei näe muita vaihtoehtoja, hitaat ratkaisut eivät tunnu hyviltä, koska niillä ei saada nopeasti tilannetta korjattua. Kuntoutuvan ihmisen on kuitenkin ymmärrettävä, että talous ei korjaannu nopeasti. Riippuvuus ja ongelmat kasvavat hitaasti, ja ne myös korjaantuvat hitaasti.

Pelaamisesta irti pääseminen on yksilöllistä. Tauot pelaamisessa auttavat arvioimaan, kuinka helppoa on olla pelaamatta ja miten suuri rooli pelaamisella on elämässä.

Pelaamisen lopettamisessa tai vähentämisessä on kysymys koukkujen purkamisesta: miksi kannattaa pelata, pitääkö pelaamisesta luopua kokonaan vai voiko pelata kohtuudella. Pelaaja itse määrittää tavoitteensa. Kokemus usein opettaa, että kannattaa laittaa itselle selkeät rajat. Jos ei pysy rajoissa, niin täyspelaamattomuus voi olla helpompi tapa.

Ammattiavun piiriin hakeutuu 10–20 prosenttia pelaajista. Aivan yksin kuntoutuminen on vaikeaa, vaikka pelaaja itse tekee työn toipumisessaan. Usein toipuminen lähtee siitä, kun läheiset saavat tietää pelaamisesta. Ammattiavusta on hyötyä, ja sitoutumalla hoitoon pelaamisesta pääsee eroon.

Pelaamisella on usein syvät juuret ja pelihistoriat ovat yleensä pitkiä, jopa pelaajan koko aikuiselämä. Usein pelaaja voi päättää lopettavansa, mutta päätös ei pidä. Päätöksen pitää siirtyä myös toiminnan tasolle.

Lähde: Peliklinikan psykologi Otso Saariluoma

Sininauhaliitto tarjoaa ammatillista ja vertaisapua pelaamisen hallintaan, eriasteisten peliongelmien selvittelyyn ja peliriippuvuuteen >>

 

teksti: Satu Mustonen & Sonja Sykäri, kuvat: Jani Laukkanen